Menin juomaan päiväkaljaa turvamiehen kanssa. Tai turvamies sattui saapumaan juuri sillä hetkellä kun kosintaani vastattiin kieltävästi. Kesken kahvin. Kiltin kieltävästi. Koska elämä on jossakin muualla. Minä en ole elävä. Nauroin. Turvamies kysyi varovasti että mites nyt. Eteenpäin. Tai siis tiedänkö miten mennään eteenpäin? En minä tiennyt. Itkin. Sitten mentiin.
Turvamies siivosi eleettömästi räkäitkurättejäni. Kävimme kaikissa baareissa. Ja minä nauroin ja itkin. Ja sanoin että näin on kyllä hyvä. Olen niin reipas ja rohkea. Reippaampi kuin SaiPan valmentaja joka oli radioinnin perusteella selvästi huonommassa hapessa lauantain häviön jälkeen kuin minä. Ei tehdä tästä nyt numeroa, mutta kirjoitin muistiin niitä pronssiottelun klisheitä. Että oli niin helvetin hyvä kausi mutta sitten hävittiin. Että Hakala vie kiekkoa mutta sitten se viedään ja vastustaja johtaa 1-0. Peliä on pelattu 2 ja 1/2 minuuttia.
Tavattiin kadulla ihana Maria ja houkuteltiin se mukaan. Se sanoi ettei se kosinnan kohde tiedä parhaasta mitään. Tai jotain sellaista. Sampossa sanoin, että niiden pitäisi tuoda kaikki haluamani nenän eteen, ja tarjota se ilmaiseksi, kuten kaikissa kaupungin baareissa, koska olen ollut niin reipas. Tarjoilija toivoi samaa. Niistin kaikki niiden räkärätit täyteen mua ja kävin vielä vessassakin räkimässä. Joskus savolaisuus on eleetöntä ja sallivaa. Unohdin kiittää, mutta turvamies hoiti rään ja itkun. Ja Georg Ots ja Janis Joplin.
Onkohan tässä itsetutkiskelun paikka. No ei minusta, kun en osaa olla muuta kuin itse. Oon tutkinut itseäni ihan kylliksi. Varsinainen meriitti taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti