Kääntykää vaimojenne puoleen

Haluan lahjaksi kaukaisen saaren jossa mikään ei koskaan muutu, eikä mikään pysy ennallaan.

Koska olen kuollut, eikä maailmassani ole enää muita jäljellä, katselen ilmaiseksi painajaisia. Niitä voi suorittaa vaikka silmät ummessa ja vasemmalla kädellä. Olen luovuttanut niitten suhteen. On hauskaa seurata mihin tässä mennään.

Hitaan ja heräämättömän tukehtumiseni jälkeen minulta on leikattu kädet irti paperileikkurilla, silmät ja sieraimet on täytetty neuloilla jotka olen sitten saanut itse repiä irti. Yhtenä päivänä nukuin useamman tunnin päikkärit. Oli ihana nukkua. Minulla oli lämmin ja mies nukkui vieressäni. Olin kehräävän onnellinen. Joku haluaa nukkua juuri minun vieressäni, uneksin tätä unta vaikka maailman tappiin. Jotain tapahtui, mies alkoi oksentaa päälleni. Sille ei tullut loppua. Verta ja limaa roiskui kaikkialle. Liukastelin niissä, kieriskelin. Kiroilin. Itkin. En herännyt.

Vaikka kuplailenkin yksityisessä maailmassani, muistutan etten ole ihan niin pihalla ja pilalla kun annan ymmärtää. Vaikka itkenkin unilelun perään, se ei tarkoita että tekisin epätoivoisia tekoja sen eteen ja avaisin oveni kaiken maailman rihkamakauppiaille. Tai siis teen epätoivoisia tekoja ja vaaravyöhykkeellä alkaa olla jo nekin ihmiset joista välitän ja joita rakastan. Mutta jokin itsesuojeluvaisto pitää oven säpissä.

Ennen leskenlehtiä nousevat perheenisät. Siitä tuntee kevään. Ne nousevat joka kevät, melkein päivälleen samaan aikaan kuin edellisenäkin keväänä. Kaipaavat, eksyvät ja etsiytyvät. En tiedä mitä ne hakevat. Valoa. Minussa ei ole valoa jaettavaksi. Kääntykää vaimojenne puoleen. Sanon että haluan sellaisen joka jää yöksi. Se kuulostaa naurettavan surkealta, mutta sen isompaa totuutta en osaa muotoilla.

Jos minulla olisi jokin toiminimi joka jakaa persettä, niin silloin se voisi onnistua, mutta ei minulla ole. Toisaalta raha-asiat on niin vituillaan, että toiminimi voisi korjata tilanteen. Kukaan ei kysy minulta mitä haluaisin. Haluaisin sen joka jää yöksi ja kysyy aamulla että mitä sinä haluaisit. Ihan varmasti vastaisin. Sitä odotellessa kuuntelen lauluja ja keitän nakkikeittoa.

Olen itsekin opetellut olemista paikallani ja pakenematta. Se tuntuu luissa. Oma ihmisyyden vaje. Siitä on vaikea puhua ääneen, mutta olen vähän yrittänyt. Itken ja kakistelen, että en minä osaa olla kenenkään lähellä oikeasti. Ja kuitenkin osaan. Uskoisin sen olevan minulle vain hyväksi. Sellaisina ylisuurina annoksina. Läheisyys ja rakkaus. Mutta sitä ei ole. Paitsi lapsen läheisyys. Saan vielä kutitella sen jalkapohjia kissan viiksikarvalla. Se ei aina riitä.