Universumin kainalossa

Kyllä se universumi nyt tykittää. Lähimmät näkevät minun hyppivän seinille, mutta antavat melskata rauhassa. Saamani tuki ja rakkaus ovat juuri niin suuria kuin ansaitsen, vaikka olenkin kuvitellut ne jotenkin pienemmäksi mielessäni. Luulen että nämä ihmiset ansaitsevat juuri minut riesakseen. Enkä pelkää tai häpeä taas olla minä. Rajaan kyllä itsekin. Päästän lähelle ja kahvipöytään vain ne, joiden asenne on valmiiksi rakastava tai neutraali.  Muilla pyyhin pöytää. Ja se tuottaa parempaa tulosta kuin koskaan.

Ehkä minulla olikin paha olo yrittää olla suhteentapaisessa, josta en saanutkaan oikein mitään  ja jossa minun piti pysytellä puolustusasemissa, etten loukkaisi lapsellisen narsistista ja herkkää olentoa eli miestä. Suurin osa teoistani ja sanoistanikin olivat jotakin, joihin tarttua negatiiviseen sävyyn. Nyt naurattaa sekin, että mies loukkaantui jopa sivistyssanojen käytöstä. Sellainen on siitä sivistymätöntä. Uskoinkohan minä hetken, että olenkin juuri niin rasittava ja vastenmielinen? Ehkä uskoin. Ja miten voinkaan joutua jonkin karvamahafetissin valtaan, niin että sen varjolla pysäytän omimman virtani ja ääneni, eli sanat?

En todellakaan ole täydellinen nainen, mutta hyvin lähellä sellaista. Rosoinen, rasittava, täyttyvä ja täydentyvä, mutta en epätäydellinen.

Jatkoin eilistä hyvänolon leikkiäni ja hyvä kertaantui ja tuplaantui kuin itsestään. Juoksin itseni väsyksiin jo päivällä, tein töitä kuin motorisoitu rusakko. Pyöräilin sateessa ympäri kaupunkia. Kirjoitin, soitin, unohdin, muistin, säätelin. Ja puhuin. Istuin Vuoren kanssa ja se muistutti minua, että olin jo aiemmin itse sanonut, ettei mies tule riittämään minulle. Ettei se vain ole tarpeeksi. Osittain siksi, minulla onkin näin huteran hyvä mieli. Ja jotakin käsittämätöntä energiaa, joka tuntuu vain lisääntyvän. Kuin pitkittynyt orgasmi tai päälle jäänyt flow. Hempeä hirmumyrsky.

Löin rakkaan naiseni kanssa järjettömän vedon, jonka uskon voittavani. Onnittelimme toisiamme myös siitä, ettemme koskaan lopettaneetkaan puhumista miehistä.

Aamukahvipöydässä istuin miehen kanssa. Se sanoi, että saatan olla kova pala perussavolaiselle juntille. Puhuimme yksinkertaisista asioista. Siitä miten mies toivoisi joskus kotiinpalatessaan, että joku olisi siellä odottamassa. Koskaan ei ole. Minä sanoin, että toivon usein salaa, että joku olisi minua vastassa asemalla. Ja että olen joskus vähän itkenyt, kun kukaan ei koskaan ole. Nauroin, että joku joka sen minulle tekee, saa minusta ikuisen koiran itselleen.

Sain kermapurkista viimeiset tipat. Mies joi omansa mustana.