Minua ei saa nukkumaan.
Saunan jälkeen otan lasin viinaa
ja istun katselemaan auringonnousua.
Ei ole helppoa
oikein elää. Vaikea
on kuolla.
- Caj Westerberg
Aurinko nousi tänään joskus päivällä ylös ikkunani tasolle ja herätti minut hetkeksi väkivaltaisella pistolla molempiin silmiin. Se oli hyvä jatkumo yön Nightcrawlerille, joka sekin rakentui pimeässä loistavalle valolle, sille jonka suojissa kuvataan aamun uutisten verisimmät pätkät. Olkootkin sitten hiljalleen yhä lavastetumpia kohtauksia. Ainahan kalmon voi raahata parempaan valoon. Laitoin silmät kiinni. Umpikiinni. Käänsin selkäni.
Seuraavaksi soi ovikello. Niin vaativasti, että heräsin siihen kokonaan ja ryömin peittokuoren alta pois. Etsin vaatteen ja avasin oven. Siellä seisoi anteeksipyyntö. Hyvien ihmisten juhliin sekoittuu joskus epätoivoa ja suuria suruja, yksinäisyyttä, ikävää ja paskoja lauseita.
Annan anteeksi jos minulta pyydetään anteeksi. Joskus. Itse en välttämättä pyydä. Tosin lapselta pyydän ja lapselle annan. Enimmäkseen kuitenkin annan anteeksi pyytämättä ja joskus en millään keinolla. Sille ei ole kaavaa. Tänä vuonna on kaksi, tai kolme, ihmistä pyytänyt anteeksi. Kahdelle tai kolmelle olen antanut. Niitä anteeksipyyntöjä, joita lasken tulleeksi ei-ihmisiltä, on ehkä yksi, mutta sitä en ole huomioinut. Sillä ei ole mitään merkitystä elämäni kannalta. Eikun neljä anteeksipyyntöä. Todellista. Kaikki on annettu. Joskus annan anteeksi silkasta rakkaudesta. Ei kuitenkaan kannata kokeilla siipiään tässä asiassa. Mieleni on tuuliviiri jota kannattelee laho kuminauha.
Kummallinen helpotus on vallannut vähän tilaa täällä. Mietin mielestäni aivan liian vähän mahdollista vakavaa sairauttani. Että pitäisihän tämän nyt joltain tuntua. Ja odotuksen olla jotenkin piinaavaa ja pelon leimata olemista enemmän. Eniten kuitenkin vitutti maksaa sairaalalasku, joka ei sekään ollut kovin suuri. Vasta torstain puhelun jälkeen, kun kaikki näytteet olivat puhtaita, tunsin helpotusta. Toistamiseen. Menin sitten kaverin kirjanjulkkareihin sekoittelemaan punaviiniä ja glögiä ja siltä seisomalta juhlimaan terveyttä Ale Pupiin J:n kanssa. Hinta-laatusuhde oli jonkin jäkismatsin vuoksi kohtuullinen. Tietäähän sen mitä siitä seuraa. J joutui jokusen oluen jälkeen poistumaan kotimieheksi ja ruoanlaittoon. Unohdan aina, millaista on olla yksinäinen ja humalainen nainen Ale Pupissa. Lopulta mulle oli tarjottu niin monta olutta, että jätin niistä kolme suosiolla pöytään. Ale Pupi on pahempi kun Tinder. Pitääkin taas muistaa poistaa se puhelimesta. Poistan samalla Ale Pupin.
Ilta olisi ollut oikein onnistunut, ellen olisi jatkanut sitä kotisatamaan Pannuhuoneelle, jonne näytti kotiutuneen myös mies. Luulin että se on yhä vielä jossakin maanpaossa. En muista sanaakaan sanoneeni. Paitsi että kysyin että oliko kivaa siellä Puolassa vai missä se nyt olikin ja että onneksi Tekokuu tuli mun turvaksi kun se itse lähti. En usko että minulla on mitään anteeksipyydettävää tai annettavaa tämän suhteen, mutta varmuuden vuoksi sanon, että en pyydä enkä anna. En laske miestä oikein vieläkään oikeaksi ihmiskontaktiksi. Olen myös iloinen siitä, että olen todennäköisesti esitellyt parhaat puoleni, joten mies voi tyytyväisenä jatkaa elämäänsä. No hard feelings, koska no feelings. Yritän kanavoida energiani sinne, missä se on kotonaan.
Vietin yöni turvakodissa. Aamukahvi tuli nenän eteen ja Vuori kuunteli ininäni ja näytti minulle Huudon ja puhui samalla kivoja asioita. Meistä. Meistä kolmesta. Ja siitä mitä me ollaan. Me ollaan niin hyvät näin, että melkein itkettää.
Selvisin kännistäni joskus kahdeksalta illalla ja pesin itseni. Menin seuraaviin juhliin ja keskityin siellä lähinnä soppaan ja sipseihin. Seisoin Muusan kanssa parvekkeella ja poltin tupakkaa. Me puhuttiin siitä, kuinka hyviä me ollaan yhdessä. Me kolme. Puhuimme aikaerosta, miesten ja naisten aikaerosta. Mulla syttyy usein elävä tuli päässä kun puhun Muusan kanssa. Rakastan sitä tunnetta. Voi olla että rakastan Muusaa. Vähän riippuu omista fiiliksistä. Joskus se vaan väsyttää ja pelottaa. Ja sitten liikutuimme. Teki mieli koskea Muusaan, mutta tyydyin pyyhkimään sen villakangastakista jotain nöyhtää ja nypin jonkun naisen hiuksia. Saattoivat olla omiani.
Jokin kyllä töytäisi minua. Jokin sana. Muistin, että minun piti olla sanojeni kanssa valmis jo ajat sitten. Olenhan minä kirjoittanut. Lähinnä siitä, miltä tuntuu hukuttaa elävä olento, mutta se ei liity niihin muihin sanoihin mitenkään.
Totuuteni on ikuisesti vääristynyt ja värjäytynyt. Ihana totuus. Kummallisten sekopääliikutuspäiven jälkeen arki muistuttaa olemisestaan. Aloin vuotaa verta. Otin särkylääkkeen ja kaadoin lasin punaviiniä. Kippistän Von Trierin kanssa, joka väittää elokuvanneensa enemmänkin juomalla pullollisen vodkaa päivässä. Ja nyt sitten selväpäisenä miettii että tuleekohan tästä mitään. Mä pyydän sen seuraavaksi mun kanssa Ale Pupiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti