Kaatuihan se

Joskus en vaan ymmärrä luovuttaa ajoissa. En suostu olemaan sairas. Sitten kun olen oksentanut kaikki napit moneen kertaan ulos ja vielä sappinesteet päälle, alan hiljalleen asettautua makuuasentoon ja hapuilen viimeisillä voimillani Doctor Whota. Että tähän voin nyt nukahtaa hetkeksi, Tardis laskeutuu ja vie minut uniin, olen ihan vähän sairas vähän aikaa. Sitten herään uudestaan, lopen kuivuneena ja kyvyttömänä käyttämään kramppaavia jalkojani. Soitan hätäpuhelun lapsen isälle. Auta. Kynnys soittaa sellainen puhelu on aika korkea, mutta raahaudun sen kynnyksen yli. Se auttaa. Tietenkin.

Jokainen liikahdus oksettaa lisää. Turha edes kuvitella itseään toimintakykyiseksi, kun on kertakaikkisen pihalla ja huonovointinen. Viimeisten voimien seassa on aina jokin ääni neuvomassa, ettei turhan päiten häiritä kanssaihmisiä ja kitistä pikkuvaivoista. Ne valittaa jotka jaksaa. Koska jaksan valittaa, on kaikki ihan hyvin.

Antakaa mulle kaikki. Täältä pesee.

Viestinnän perusteita

Tähän jotain 500 kiloa valitusta. Betoniseinän verran angstia. No ei sentään. Hip hip hurraa. Kevät ja kaikki. Siitepölyt rinnuksilla ja märät reisillä.

Linnut kirkuu läpi yön. Minäkin kirkuisin jos jaksaisin. Päivällä M sanoo, että kun kuuntelee niitten laulua, unohtuu ajattelu. Olemme pitkään ajattelematta. Vuori on nimennyt linnut ja antaa jumalalle uuden nimen. Terve, oon Esko. Sun Jumala. Älä pidä muita.

Puhun siskon kanssa puhelimessa. Se nauraa minulle, koska ei usko kaikkia vaivojani. Luulee että heitän vaan läppää. Että kyllä sua koetellaan. En mä niistä vaivoista niinkään, mutta ne lääkkeet. Mä olen elävä Pasila ja Klikkaa mua. Ehkä myös Dirty Harry. Vai olenko mä Esko? Onko olemassa jotain tutkimusta siitä, missä kondiksessa Esko oli, kun se loi taivaan ja maan?

Jos sinulla esiintyy huimausta, kouristuksia tai näköhäiriöitä, sinun tulee välttää autolla ajoa ja tarkkuutta vaativien koneiden käyttöä. 

Olisinpa tajunnut tuon ennen päivällistä tekstarirumbaa. Puhelin vaatii tarkkuutta. Mä en ikinä soittele tai tekstaile kännipuheluita. Otan niitä kyllä sujuvasti vastaan. Mutta antakaa mulle nappi suuhun, niin heti lähtee. Sori kaikki jotka olette saaneet outoja viestejä. Ne menevät automaattisesti sekaisin. Mikä siinä on, etten vaan osaa lukea? Ihan vitun väärään osoitteeseen menevät ja mä itken raivosta, mutta en saa lopetettua vastaamista.  Viimeksi taisin onnitella miestä naistenvaivoista, vaikka se vaan tsemitti. Se oli muuten viimeinen mies, jolle olisin sen viestin lähettänyt, jos olisin terve. Se on kaikilla mittapuilla väärä ja nolo ja käsittämätön viesti. Tuttavallinen oksennus, jossa parilla sanalla tulee kaikki selväksi. Onneksi mies on sellainen cool ja viilipytty. Tai ainakin luulen niin. Ihmetyttää vaan ne sen naistentaudit. Että mikäköhän sillä on. Vai kenelleköhän mä sen viestin lähetin. En uskalla enää tarkistaa. Tarvitsisin henkilökohtaisen avustajan ja edunvalvojan hoiteleen tän homman nyt.

Mulla on jo muutaman päivän ollut sellainen olo, että karkaaminen helpottaa. Menen ensin Maunulaan.

Pitää muistaa olla selviämättä

Reseptilaatikko

Minulla on hämmentävä kyky sairastua. Muutama yö on taas mennyt sameassa kuumessa ja kivussa jota en saa oikein aisoihin. Sydänveret ja oksennukset vatkautuvat sekaisin mätänevän minuni kanssa. Imusolmukkeet sykkii ja koepalat on otettu. En jaksa enää uskoa mihinkään sairauksiin, ne tulevat ja menevät ja saavat minut mätänemään lisää. Milloin mistäkin. Miksi minä aina mätänen? Mätä ajoittuu usein sellaisiin hetkiin joita edeltää rakkaus, viha, valvominen ja jonkin asteen tajunnan tarkkuus. Miksi. Miksen mä vaan voi kasvaa ruohoa tai jotain. Niinkun ilon kautta saatana perkele vittu.

Päätimme Pilvin kanssa olla selviämättä jo viimeistään vuosi sitten. Ja taas on jaksettu selvitä. Itseäni ainakin vituttaa niin paljon jaksaa ja jaksaa ja jaksaa ja selvitä, että sanon itseni irti kaikesta juuri nyt. Tänä yönä, tässä, sanoudun irti, enkä jaksa. Paitsi kupillisen kahvia juon. En missään nimessä aio selvitä.

Alan mököttää, en sano kenellekään enää ikinä yhtään mitään. En perusta, en kaipaa, en pyydä, en soita, en lue, en vastaa, en auta, en pyydä apua, en käy suihkussa, en päästä ketään sisään enää ikinä, en rakasta, en vihaa, en rakastu, enkä varmana ikinä suostu  enää kävelemään.

En yleensä lue lääkkeiden mukana tulevia tuoteselosteitakaan ja jatkossa luen ei ollenkaan. Niitä joissa luetellaan kaikki sivuoireet. Tänään luin yhden lääkkeen osalta. Se meni näin:

Muutokset verisolujen määrässä (agranulosytoosi, neutropenia, trombosytopenia), aivojen toimintaan liittyvä oireyhtymä, jonka oireita voivat olla liikkeiden haparointi, puhehäiriöt, kävelyn huononeminen, silmävärve ja vapina; aivokalvontulehdus, maksaentsyyminen lisääntyminen, maksatulehdus (johon voi liittyä keltaisuutta). Maksansiirron vaatineita maksan vajaatoimintatapauksia on raportoitu ilmenneen potilaille, joita hoidettiin metronidatsolilla ja samanaikaisesti muilla antibiooteilla. 

Haimatulehdus (korjaantuva), vatsakipu, pahoinvointi, oksentelu, ripuli, suun limakalvon tulehdus, makuhäiriöt (esim. metallin maku suussa), ruokahaluttomuus, sekavuus, hallusinaatiot, masentuneisuus, yliherkkyysreaktiot (ihottumaa, kutinaa, kuumotusta, nokkosihottumaa, kuumetta ja paikallista ihoturvotusta), anafylaktinen sokki, ohimenevät näköhäiriöt kuten näön heikentyminen ja muutokset värinäössä, neuropatia, päänsärky, kouristukset, huimaus.

Kannattaako mua joka kerta hoitaa tällaisilla mömmöillä? En aio myöskään enää ikinä mennä lääkäriin. En aio kysellä koepalojen perään ja jos joku soittelee niistä, en suostu vastaamaan. Lopetan tähän. Ei kiinnosta. En vaan jaksa. Ja menkää helvettiin selvittämästä mulle, että halaa puuta ja nauti elämästä ja ole yhtä universumin kanssa ja downshiftauksen saatte työntää perseeseenne. Ja zen.

En jaksa myöskään nukkua yksin, mutta en aio selvitä siitäkään. Menkää ja nukkukaa vaikka sillan alla. Minä en jaksa nukkua.

Mulla tosin on vielä yksi mahdollisuus, jonka avulla olla selviämättä. Yksi pienistä oppilaistani sanoi joskus, että olisi hyvä, jos kaikki mitä piirtää tietylle paperille, muuttuisi todeksi. Alan tehdä sitä nyt.

Kun on ne elävätkin kummittelemassa

Loputon pyhäpäivä alkaa umpeutua. On aika taas kerran nousta kuolleista ja asettua millimetripaperille makaamaan. Keväthulluus tekee minusta yhtä syttyvän kuin käsidesi. Ja käsillä onkin tekemistä. Pestä oksennuksenhuuruisia lakanoita ja tyynyjä, tiskata kaikkien kupit ja kirjoittaa suu täyteen arjen rauhaa. Eipä ne viitsi paljoa puuhailla. Pysähtelevät iholle ja hinkkaamaan pölyä silmistä. Pää menee omia menojaan ja suu käy, vaikka sieltä hyppii sekasanastoa, jota kenenkään ei pitäisi kuulla.

Olen viettänyt ihanaisia päiviä ja katsellut ihmisiä. Polskinut musiikissa kuin loputtoman kuumassa vaahtokylvyssä. Syönyt jäisiä tuulihattuja ja laittanut ripsiväriä. Kerran vuodessa voi. Ripsiväriä.

En ole missään sisällä vaikka maailmankaikkeus tuntuukin olevan sisälläni. Se on valmis uuteen alkuräyhään, orkkujen orkkuun. Siinä liha repeää palasiksi ja sinkoutuu yhtymään mahlasta tahmean pihakoivun ensilehdille. Tai jotakin sellaista.

Välillä käyn henkeviä keskusteluja ihmisten kanssa. Toisista ihmisistä, vuodenajoista, halusta, pihakalusteista, häkkilinnuista, rakkaudesta, ikävästä, oksennuksesta, kahvista, musiikista, työstä, lapsista, pyhistä, naisen tyydyttämisestä edes tyydyttävästi, elämästä, kaalista ja kaipauksesta.

Pilvinkin kanssa sain vähän viriteltyä miesaiheista ja kerrankin asiallista ja älykästä keskustelua. Se meni jotenkin näin:

S: Vitun homo.
P: Vitun homourpo.
S: Vittusaatanan homourpo. Homourpopaska.
P: Festareiden paikka olis taas.
S: Mä tiedän missä se asuu.

Muisteltiin sitä kertaa, kun Pilvi googletti jotain tavanomaista. Meillä on sellainen meininki usein, että me pelätään kirjoittavamme tosillemme tarkoitetut viestit jollekin muulle, esimerkiksi sille, kenestä me juoruillaan. Tai siis keskustellaan henkevästi. No, meillä on syytäkin, koska olemme onnistuneet näin myös tekemään. Eikä keskustelun sävy aina ole niin yltiöpositiivinen kuin tuossa yllä. Pilvi on kuitenkin minuakin parempi, koska se on googlettanut mun fb:n viestiboksissa. En enää muista mitä, jotain viherkasveihin liittyvää varmaan, mutta kuitenkin sellaista, että olen vähän ihmetellyt. Pilvi varmasti ihmetteli googlen kankeutta. Jos se olisi googlettanut jotain "hamsterin huumaaminen ennen fistausta", niin olisin yrittänyt olla mahdollisimman avulias.

Googletin ton heti. Ihme kyllä löytyi yksi osuma. Kohta löytyy toinen. Kokeilkaa itse.

Sitten me palattiin vanhaan suosikkiaiheeseen. Jos mies ei soita viikkoon. Olen kirjoittanut siitä hämmästyttävän paljon, koska en ole asiantuntija. Mun puhelinnumero on salainen. Kokeilkaa vaikka. Joskus mä saatan antaa sen jollekin satunnaiselle urpolle, että soita nyt sitten. Mutta niille, joiden toivoisi soittavan, en koskaan muista antaa mitään ja jos oikein pinnistän muistiani, niin ne eivät ole sitä pyytäneetkään. Mun on pakko antaa tämä oma neuvoni itselleni tänäänkin. Vaikka en siis odotakaan kenenkään soittoa.

http://tyttosinaoletratti.blogspot.fi/2011/11/pala-aikaa-ma-kaytan-nyt-siivun-tata.html#.U1V7nfl_sjk

Tämäkin vielä.

http://tyttosinaoletratti.blogspot.fi/2011/09/minua-naurattaa-tanaan-paljon.html#.U1V8Y_l_sjk

Biisikin näyttää olevan joka kerta sama. Rutiinit luovat turvaa.

Toissa yönä joku urpo soitti mulle puoli viideltä ja kysyi voiko tulla paneskelemaan mua keittiön pöytää vasten takaapäin, koska se ja mä oltais niin sopivia siihen. Kysyin että onkohan hyvä idea tähän aikaan rynkyttää mun pöytä paskaksi? Se on mun tapani ilmaista romanttisesti että ei nyt. Jos joku eiurpo tekisi saman mä antaisin sille koko keittiönpöydän. Vaikka viideltä aamulla. Ja liekehtisin silkasta limasta, ennen kuin se edes ehtisi pöydän ääreen.

Kummallinen oksennuksen ja sydänveren viikko. Piinaviikko. Ihana viikko.

Ei satu niin paljon kun on suussa lammas

Joogaan tuolissa. Suoristan selkää. Selkänojan ja selän välissä kehrää kissa. Ulkona liikkuu jo autoja. Yön valo hämärtyy kohta aamuksi. Linnutkin ovat kimeitä.

Vaikka päiviä piinaakin helvetti ja liha, on välissä hienoja hetkiä. Niitä joiden varjolla säilyy hengissä ja elävänä. Hengessä. En taida kovin usein kertoa niistä. Oikeastaan en mielelläni kerrokaan, sillä silloin joutuisin avautumaan aivan uudella tavalla, paljastelemaan todellisuutta. Siellä on kerroksensa, jotka eivät kirjainten seasta erotu. Ihmisiä ja suhteita joista ei voi puhua ääneen, paljastamatta. Silti paljastun jatkuvasti.

Katsoin edellisiltana ystäviäni ja heidän ystäviään. Lammasta suussa ja pinot noiria. Liha rauhoitti koko viikon jatkunutta syömättömyyttäni ja viini väsytti. Sellainen tila, jossa voi maata pöydän alla kuin kotonaan. Isäntä kaatoi päälleni viiniä. Joku rikkoi lasin. Joku joi teetä. Joku teki ruokaa. Vuori lumosi ja silitteli kissoja. Nietzsche. Taivaalla sini ja pilviä. Lapsuuden maisema. Laskeva aurinko. Ystävyys. Helppous. Lajien synty. Minua huvitti se, kuinka isäntä niputtaa meidät. Vuoren ja Muusan kanssa minusta tulee osa kompaktia kimppua, joka esitellään uusille lajitovereille noina hulluina. Nuo hullut. Ne hullut. Parasta siinä on, että tunnen itseni jatkuvasti vähemmän hulluksi. Mutta Isäntä on kaunis ja lämmin mies. Se saa sanoa.

Olen maannut koko päivän itseäni, erilaisissa asennoissa ja tunnustellut sellaisia arkoja kohtia. Ja siihen on kulunut koko päivä. Ja ilta. Ja tämä yö. Ja aamu. Olen kävellyt jalkapohjani rakoille. Ehkä tanssinutkin. Arat kohdat ovat mustia aukkoja ja tähtiä. Ne ovat välillä kivuliaan lämpöisiä kohtia ruumissa tai sitten tappavan kylmiä. Rakkaus ja puute ovat syöpyneet samoihin  kohokohtiin. Rinnoille ja korvaan. Nämä kummallisen lämpimät talvi ja kevät ovat tehneet minusta kylmän. Olen jatkuvasti pukemassa uutta paria villasukkia ja kietoutumassa turvavillatakkiin ja vilttiin. Kylmyyden on pakko tulla sisältäpäin.

Hartiat ja pää ovat jumissa. Aivot vielä pahemmassa. Tukossa. Mietin mistä kaipaus syntyy. Miten sen voi niellä. Sitä varten pitäsi olla musta aukko. Suurempi musta, kuin tämä kaikki kantamani.

kun katsot kauan pimeyteen, katselee myös pimeys sinuun. - Nietzsche

Kaikki on ok

Kosinnan jälkeisiä kuvioita omakäsityönä 

Sanoinko viime viikolla ja edellisellä vai ainako sanoin, että onpa hullu viikko. No nyt on hullu viikko.

Onneksi horoskooppi ei taaskaan petä:

Huhkit kuin heinämies, joudut tekemään tosi paljon hommia, jotta saisit haluamasi. Voit elää jonkun asian vaikean kautta, mutta löydät siihen helpommankin reitin.

Olet päässyt oikeille jäljille erään asian suhteen. Vainukoiramainen sinnikkyys ja todellisten ystävien apu johtavat sinut onnen porteille. 

Olet monenkirjavassa seurassa. Toiset heistä haluavat kuulla totuuden ja menestyvät sen ansiosta. Toisten ego taas on liian heikko siihen. Tämän päivän keskusteluissa ei siis kannata olla liian suora ja rehellinen.

Kop kop vaan onnen portti ja kaikki pimahtelevat monenkirjavat. Eikö näihin vaan voi kirjoittaa, että laita ovi kiinni, sitten  verhot ja vedä käteen senkin hullu? Ja se olisi sitten vuosihoroskooppi. Älä mene ulos. Jokavuosihoroskooppi. Älä päästä sisään. Tästä lähin kirjoitan itse omat horoskooppini.

Luulin että tälle viikolle riittäisi yksi epäonnistunut kosinta, mutta tälle päivälle on merkitty kalenteriin kiirastorstai ja huomenna onkin siten pitkäperjantai. Elämä on juhla. Sanoiko Samuli Putro, että elämä on juhla. Sanoi. Siitä tulikin mieleeni, että tässä on Samulin villasukat. Ne eivät mitenkään liity mihinkään, nuo villasukat. Mun molemmissa villasukissa on reikä pohjassa. Siksi mulla varmaan on kylmä taas koko ajan. Tulee sisään. Siis tuulee.

Villasukat 

Lumikkikin odottaa mielenliikutusta 

Ai niin mut mä olen unohtanut syödä! Siitäkin voi tulla vähän kylmä. Ja elämästä. Mä muistin eilen että unohdin ja ihmettelin sitä Vuorelle. Olen syönyt viimeksi tuvakodissa sunnuntaina. Se sanoi että jos jumala olisi tarkoittanut etten mä syö, niin mulla ei olisi vatsalaukkua. Mä sanoin ettei mulla ole jumalaa. Sitten aloinkin epäillä. Entä jos onkin jumala. Jos se suuttuu kun en käytä sen luomaa mahalaukkua, niin voiko se ottaa sen pois? Suuttuu mulle yhtäkkiä kun runtelen sen luomusta. Vuori lisäsi että niitä jumalia on muuten enempi kuin yksi. Päätin heti syödä, mutta sitten taas unohdin. Jos jumalat on, se on antanut mulle paljon hyvää. Katselen yhtä omenaa tuolla keittiössä sillä silmällä. Kaikkea muuta katson silmät ummessa, koska en ihan tosi kestä enää yhtään mielenliikahdusta tälle viikolle. Ja voisin vaikka vannoa, että niitä on tulossa.

Ymmärrän että kun sitä jumalaa on niin paljon, niin tuntuu joskus raskaalta olla sen pelinappulana. Yksi jumala vielä menisi, sen vihan kestäisi, mutta kun on niitä muita jumalia, yhtä jumalasotkua kaikki, niin joutuuhan siinä joskus koville. Luulisi kyllä niilläkin olevan muuta puuhaa kun mun vatsalaukku.

Mä täytin eilen panopäiväkirjaa. Sain sen synttärilahjaksi monta vuotta sitten ja aloin täyttää, öh, monta vuotta sitten. Se on nyt vissiin puolillaan. Mutta sieltä on hauskaa ja valaisevaa lukea ne sellaiset jälkipuheosuudet, panokaverin kommentit ja käytetyt asennot. Vaikka tää onkin aika tylsää luettavaa, mun täytyy kenties varjella lastani tältä ja poistaa se kirjahyllystä nyt heti. Mun käytetyt asennot on mm. perussettiä, perusperheenisäsettiä, peruskauraa ja kookosöljyä. Mä tässä mietin, että miten peruskauraa ja kookosöljyä on joku asento? Oon varmaan kännissä näitä täytellyt. Mun jälkipuheet on yllättävän rehellisiä: mä kuolen tähän, oi miten hauska pikapano, laulattaa, voi räkä miten kukaan voi olla noin huono, sattui päähän, mä lemppaan ton. Näille puheille ei ole paljoa tilaa, siksi ne kiteyttää hienosti todellisuuden. Vittuun kaikki haaveet ja.

Olen sentään joulukuusta ollut selibaatissa. Ja vaikka sanonkin, etten ole kranttu, niin olen. Mies sanoi että että olen kranttu. Luulen että se halusi vain tuntea olevansa. Ja olenhan minä, pakko kai se on jo myöntää. Hirveästi on vielä maailmassa niitä, joihin en sekaantuisi kirveelläkään.

Pakko miettiä että mikä se minussa on, mikä naksahtaa joidenkin tyyppien suhteen heti. Se mikä on bilsaa, jolle en voi mitään, vaikka haluaisin. Yleensä se on ääni. Puhe. Sana. Onko se myös oikeasti se, että olen varma että ne häviää, että niitten on pakko mennä pois, kotiin, elämään, kauas. Ikäänkuin varmistan etukäteen, ettei tämä tästä.

Ai ai ai.

Joku onneton

Menin juomaan päiväkaljaa turvamiehen kanssa. Tai turvamies sattui saapumaan juuri sillä hetkellä kun kosintaani vastattiin kieltävästi. Kesken kahvin. Kiltin kieltävästi. Koska elämä on jossakin muualla. Minä en ole elävä. Nauroin. Turvamies kysyi varovasti että mites nyt. Eteenpäin. Tai siis tiedänkö miten mennään eteenpäin? En minä tiennyt. Itkin. Sitten mentiin.

Turvamies siivosi eleettömästi räkäitkurättejäni. Kävimme kaikissa baareissa. Ja minä nauroin ja itkin. Ja sanoin että näin on kyllä hyvä. Olen niin reipas ja rohkea. Reippaampi kuin SaiPan valmentaja joka oli radioinnin perusteella selvästi huonommassa hapessa lauantain häviön jälkeen kuin minä. Ei tehdä tästä nyt numeroa, mutta kirjoitin muistiin niitä pronssiottelun klisheitä. Että oli niin helvetin hyvä kausi mutta sitten hävittiin. Että Hakala vie kiekkoa mutta sitten se viedään ja vastustaja johtaa 1-0. Peliä on pelattu 2 ja 1/2 minuuttia.

Tavattiin kadulla ihana Maria ja houkuteltiin se mukaan. Se sanoi ettei se kosinnan kohde tiedä parhaasta mitään. Tai jotain sellaista. Sampossa sanoin, että niiden pitäisi tuoda kaikki haluamani nenän eteen, ja tarjota se ilmaiseksi, kuten kaikissa kaupungin baareissa, koska olen ollut niin reipas. Tarjoilija toivoi samaa. Niistin kaikki niiden räkärätit täyteen mua ja kävin vielä vessassakin räkimässä. Joskus savolaisuus on eleetöntä ja sallivaa. Unohdin kiittää, mutta turvamies hoiti rään ja itkun. Ja Georg Ots ja Janis Joplin.

Onkohan tässä itsetutkiskelun paikka. No ei minusta, kun en osaa olla muuta kuin itse. Oon tutkinut itseäni ihan kylliksi. Varsinainen meriitti taas.

Leikin että se on nuorukainen joka sukelsi matalaan päätyyn ja halkaisi kauniin kallonsa. Kuoli. Se on kuollut.

Kieli keskellä suuta

Nyt pitää sanoa sille maaliskuulle ihan lopullisesti että haista sinä vittu, äläkä koskaan tule takaisin tyrkyttämään mulle ei oota. Ei rakkaus kävele vastaan. Se pommittaa kaiken paskaksi. Eikä sitä edes ehdi tunnistaa, kun se on jo mennyt, kävellyt ulos ovesta, eikä se tule koskaan takaisin. Jotain jää jäljelle. Miehen ääni tai niiskutus tai murjotus soi tyhjissä lakanoissa. Hiiltyneet orgasmit ja irronnut iho. Nyt pitää kiittää niitä painajaisia. Ne tiesivät mihin päättyy painajaisten tie.

Ne muuttuvat lihaksi, mutta todellisuudessa ne muuntautuvat sulajääksi, virtaavaksi vereksi, limavuoriksi ja musiikiksi. Todellisuuden painajaiset ovatkin tahmeita hattaraunia, joiden tahdissa voi muilta salaa tanssia hitaita tyhjällä terassilla. Puhua mitä sylki suuhun tuo ja unohtaa sanoa, että muutun tällä tavalla idiootiksi ja alan vittuilla, että olen jo siirtynyt puolustusasemiin, vaikkei minulla nyt äkkiseltään ole mitään mitä puolustaa ja nielen kyllä jokaisen sanasi ja kaiken muunkin mitä sinusta irti saan. Jumalat ja pikkulinnut ja pornon.

Huulipunalla voi piirtää vessan seinään rastin. Sen kunniaksi joka jää yöksi. Ja keittää lisää kahvia. Ja sitten tulee uusi yö ja se jää uudestaan yöksi. Ehkä raahaamalla, mutta tulee kuitenkin. Pimeälle puolelle, täällä on keksejä ja juustoa meidän naisten jäljiltä. Jäljelle jää pökertyneen palava iho ja pitkä piipittävä aamu, joka herättää monta kertaa. Neljä kertaa tai viisi kertaa ja sitten kun heräämme, tulee loputkin, nopeasti, ilman yön väsyneitä välilyöntejä.

Nyt on kolmas yö ja täällä on taas kylmä. Sydänmurskaa on ympäriinsä, enkä jaksa pyyhkiä verta pois.

Keskusteluja

Piti oikein miettiä, mihin tämä viikko on oikein kulunut. Ei vielä mihinkään, koska on melkein perjantai jo, mutta tuntuu, että tätä on jatkunut loputtomiin. Saattaa johtua kaikista kiinnostavista aloituksista ja lopetuksista. No, keskusteluista myös.

Maanantai on yleensä se viikon kriittinen päivä. Mun suosikki. Silloin tulee aina kummallisimmat sähköpostit ja puhelut. Maanantain ylläripuhelu tuli Turusta. Olin bussissa matkalla Iisalmeen ja juuri ladannut Tinderin, jonka avulla skannasin kaikki lähiseudun miehet. Ainakin ne jotka ovat täyttäneet 18. Kun liikkuu, siinä riittää hommaa melkein koko matkan ajaksi. Pilvi soitti jostain pullapitkon liepeiltä. Se sanoi vienolla äänellä, että sitä rakastetaan. Mun sydän hyppelehti, melkein bussikin.

P: Mä en nyt halua sanoa tätä kovin isoon ääneeen, mutta mua rakastetaan.
S: ???
P:  JEESUS rakastaa mua.
S: Oh. Sä kyllä häiritset nyt pahasti mun tinderöintiä. Kuule, Jeesusta ei voi panna. Unohda se tyyppi nyt heti.
P: Mut se rakastaa mua. Mulle kerrottiin se tänään. Tosin mä olisin voinut liittyä myös Greenpeacen jäseneksi. Täällä on kevät. Kaikki feissarit on heränneet.
S: Sano niille, että sä olet jo jäsen. Että sä ja Jeesus liityitte jo kaikkiin juttuihin. Yhdessä. Viikko sitten.
P: Jee, täällä on mun suosikkipullaa!

Myöhemmin makasin tuon kuvassa esiintyvän viehättävän oravan valvovan silmän alla juomassa kahvia ja polttamassa amerikan intiaanien tupakkaa. Ikävä kyllä Iisalmen imu alkaa olla jo aikamoinen, niin töitten kuin ihanien naistenkin suhteen.

R: Sulla on tainnut olla aika raskas kevät. Kuka se mies on josta sä aina kirjoitat?
S: Ei se ole minä. Ei ole mitään järkeä kirjoittaa kaikesta kivasta. Ja mähän saatan itkeä puoli minuuttia päivässä ja loput on sitten ihan muuta. Ja se mies, ei se oikeastaan ole kukaan. Tai se on ne kaikki. Joskus se on Muusa, siitä mä olen kirjoittanut, mutta siihen taas on sekoittunut moni muu jo ennen sitä ja jälkeen.
R: Mä haluaisin jonkun jonka kanssa vaan hengailla.
S: Mä haluan jonkun, jonka kanssa ei tarvii hengailla. Kun mä hengailen muutenkin koko ajan. Kaikki perheenisätkin on mun omaa syytä. Ei pitäisi sitten märistä.

Seuraavaksi mä mielenhäiriössä tunnustin lyhyesti muutaman perheenisän. Se kuulosti raadollisen lakoniselta. Ja todelta. Tekipä hyvää. Mä en todellakaan ansaitse itseäni. Tästä pääsin sellaiseen keskusteluun, jossa kysyin yhdeltä lapseltani, että kuinka vanha hän mahtaa olla.

L: Seitsemän.
S: Se on valtavan hauska ikä.
L: Kuinka vanha sinä olet?
S: Noo, vähän vanhempi. Arvaa.
L: SATATUHATTA VUOTTA!!
S: En ihan. Vaikka kieltämättä mä näytän jo siltä....

Nyt mä unohdin loput keskustelut. Ikäkriisi varmaan. Paitsi tänään mä puhuin kaikenlaista Vuoren kanssa. Turvakodin palvelut on jotenkin huonontuneet. Eilen siellä ei ollut kahvia ja tänään siellä oli kahvin kanssa mikropoppareita, joista oli jäljellä ne paukkumattomat siemenet. Katsoin jo eilen pihalla kun varpuset (jotka Vuori on nimennyt) söivät jotain pullaa ja muuta herkkua jota Vuori oli niille laitellut. Että ollapa vaikka lintu tai käärme tai kissa. Kaikki olisi toisin. Vuori poltti mun tupakat ja mä varastin suullisen kahvia, jonka se oli lämmittänyt mikrossa itselleen. Ei ollut mitenkään järisyttävän ihanaa. Mutta tänään me juoruttiin ihmisistä. Yksi kitaristi on kuulemma sellainen, ettei sen sisään oikein pääse. Mä kuuntelin aikani tilitystä tästä kitarasankarista ja sanoin sitten että kannattaa varmaan kokeilla takaapäin! Minusta se oli tappavan hauskaa.

Voin muuten kertoa, että me juoruttiin tuntikausia kaikista ihmisistä, ihan kaikista. Eikä sille tule ikinä loppua. Paitsi sitten kun Vuori löytää jonkun ihanan naisen, toivottavasti sellaisen joka leipoo vaikka pullaa ja keväisin raparperipiirakkaa. Mulla on tosi hyvä ohje siihen raparperipiirakkaan. Annan sen sitten sille naiselle huomenlahjaksi. Ja se antaa mulle sitten sitä raparperipiirakkaa. Enkä mä melkein koskaan kerro muille mitä me juorutaan. Vuori kuulemma tietää viidessä sekunnissa tykkääkö se jostain ihmisestä. Jos nyt Vuori luet tätä, niin jätä seuraava lukematta.

Kun tapasin Vuoren enisimmäistä kertaa....Ei, kun ei se ollut ensimmäinen kerta. Se vaan oli aina samoissa paikoissa kuin minäkin, joten kerran menin sitten sanomaan sille käsipäivää. Se katsoi minua rumasti, murahti nimensä ja näytti tuskastuneen tympääntyneeltä. Siihen meni varmasti aikansa. Kymmenen sekuntia ainakin. Ei oikein kohdattu. Toivottavasti se ei muista sitä.

Nyt taitaa olla jo huomenna, eli tänään on juhlat. On tullut tehtyä kaikenlaista. En kerro mitään.

Kääntykää vaimojenne puoleen

Haluan lahjaksi kaukaisen saaren jossa mikään ei koskaan muutu, eikä mikään pysy ennallaan.

Koska olen kuollut, eikä maailmassani ole enää muita jäljellä, katselen ilmaiseksi painajaisia. Niitä voi suorittaa vaikka silmät ummessa ja vasemmalla kädellä. Olen luovuttanut niitten suhteen. On hauskaa seurata mihin tässä mennään.

Hitaan ja heräämättömän tukehtumiseni jälkeen minulta on leikattu kädet irti paperileikkurilla, silmät ja sieraimet on täytetty neuloilla jotka olen sitten saanut itse repiä irti. Yhtenä päivänä nukuin useamman tunnin päikkärit. Oli ihana nukkua. Minulla oli lämmin ja mies nukkui vieressäni. Olin kehräävän onnellinen. Joku haluaa nukkua juuri minun vieressäni, uneksin tätä unta vaikka maailman tappiin. Jotain tapahtui, mies alkoi oksentaa päälleni. Sille ei tullut loppua. Verta ja limaa roiskui kaikkialle. Liukastelin niissä, kieriskelin. Kiroilin. Itkin. En herännyt.

Vaikka kuplailenkin yksityisessä maailmassani, muistutan etten ole ihan niin pihalla ja pilalla kun annan ymmärtää. Vaikka itkenkin unilelun perään, se ei tarkoita että tekisin epätoivoisia tekoja sen eteen ja avaisin oveni kaiken maailman rihkamakauppiaille. Tai siis teen epätoivoisia tekoja ja vaaravyöhykkeellä alkaa olla jo nekin ihmiset joista välitän ja joita rakastan. Mutta jokin itsesuojeluvaisto pitää oven säpissä.

Ennen leskenlehtiä nousevat perheenisät. Siitä tuntee kevään. Ne nousevat joka kevät, melkein päivälleen samaan aikaan kuin edellisenäkin keväänä. Kaipaavat, eksyvät ja etsiytyvät. En tiedä mitä ne hakevat. Valoa. Minussa ei ole valoa jaettavaksi. Kääntykää vaimojenne puoleen. Sanon että haluan sellaisen joka jää yöksi. Se kuulostaa naurettavan surkealta, mutta sen isompaa totuutta en osaa muotoilla.

Jos minulla olisi jokin toiminimi joka jakaa persettä, niin silloin se voisi onnistua, mutta ei minulla ole. Toisaalta raha-asiat on niin vituillaan, että toiminimi voisi korjata tilanteen. Kukaan ei kysy minulta mitä haluaisin. Haluaisin sen joka jää yöksi ja kysyy aamulla että mitä sinä haluaisit. Ihan varmasti vastaisin. Sitä odotellessa kuuntelen lauluja ja keitän nakkikeittoa.

Olen itsekin opetellut olemista paikallani ja pakenematta. Se tuntuu luissa. Oma ihmisyyden vaje. Siitä on vaikea puhua ääneen, mutta olen vähän yrittänyt. Itken ja kakistelen, että en minä osaa olla kenenkään lähellä oikeasti. Ja kuitenkin osaan. Uskoisin sen olevan minulle vain hyväksi. Sellaisina ylisuurina annoksina. Läheisyys ja rakkaus. Mutta sitä ei ole. Paitsi lapsen läheisyys. Saan vielä kutitella sen jalkapohjia kissan viiksikarvalla. Se ei aina riitä.