Voiko itsensä raapia hengiltä. Sellaista olen vähän miettinyt. Niinä öinä, joina olen nukkunut, olen useasti herännyt tasaiseen rapsutusääneen. Ärsyttävää. Teen sen itse. Raavin itseäni irti tästä vieraasta ihosta. Kynnenaluset kostuu verestä ja siihen sitten herään. Se helpottaa. Ajattelen, että ähäkutti, siitäs sait iho, nyt sinua ei enää ole. On se taas seuraavana yönä. Luulen että minulta puuttuu vähän hiuksia, mutta sitä ei huomaa vielä kukaan muu kuin minä itse.
Olen laskeskellut, että kolme kuukautta jatkunut loppumaton pms, yksityiset raivokohtaukset yöllä, olemattomat äänet, kaikki raapimani iho ja napsimani pillerit, ovat vieraannuttaneet minut kauas itsestäni. Olen lihonut vähintään kahdeksan kiloa ja syönyt käsittämättömiä asioita. Elän jossakin rinnakkaistodellisuudessa. Minuus häilyy jossakin taustalla ja minulla on sitä kova ikävä. Tämä ei ole oikeaa totta.
Tänään otin viimeisen pillerin. Seuraavat kolme kuukautta ajattelin mennä omillani ja jos se ei onnistu, niin sitten ei. Typerintä on täristä raivosta, jota ei tosiasiassa ole. Siitä tulee silti kummallisen zeniläinen olo. Muutkin tunteet ovat epäuskottavia ja järjettömiä. Olemattomia. Ne eivät pohjaudu mihinkään minussa, vaan tulevat ilmeisesti suoraan apteekin hyllyltä. Mihinkään ei voi luottaa, eikä mikään siksi oikein tunnu miltään.
Olemattomaan sekoittuu oleva ja saatan äkkiä olla varma, että kaikki muuttuu taas normaaliksi, kunhan vain käyn tappamassa naapurin koiran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti