Puhuin eilen tai toissapäivänä rakkaan naiseni kanssa isot kupit kahvia. Hänen mielestään tämä hermostuminen on paniikkia. Paniikkikohtaus. Hengitysvaikeuksia aiheuttavat ainakin minulle katupöly ja säntäily. Säntäilylläni on päämäärä, mutta sitä ei ole vielä muotoiltu sanoiksi. Ja juuri nyt, tämän ison aamukahvilasillisen äärellä, olen siltä melkein turvassa. Kunhan pysyn vain liikkumatta ja annan olla sörkkimättä ajatuksiani, jotka liehuvat yksinkertaisten asioiden äärellä: valon, kerman ja selkäkivun.
Hermostun myös selittämättömästä jännitteestä, joka on silmieni edessä melkein joka päivä. Se on liukas ja nopea, näyttää vähän mieheltä. Kuin valkoinen valhe hymyllä höystettynä. Sen edessä kompastelen ajatuksiini, sormiini ja puhun kankeasti, muutun kimeäksi ja näperrän hiuksiani. Olen kerrankin totaalisen pihalla, enkä tajua mitään. En sanoja, eleitä, en mitään. Lisäksi kuulen huonosti, enkä näe kunnolla. Valehtelen kuin Auervaara. Tai sanat vain tulevat. En pidä siitä ja tästä. Petän ja peitän omat rakkaani: ikävän, pehmeyden ja melankolian, melkein ilonkin. Kaadan niiden päälle tervaa ja tuhkaa ja piikitän bingoa suoraan suoneen. Kukaan, minä, kumpikaan, ei kehtaa luetella kaikkia numeroita, ettei vain joku voittaisi kahvipakettia. Ehkä on vain parempi luopua ja mielikuvitella itselleen autio saari, autio talo ja vedenalainen askeesi. Sukellan takaisin lapsiveteen. Ajan sinne taksilla.
Kevät on ambulanssi ja kesä on synnytyssairaala. Ennenaikainen kevät on vain surullinen keskenmeno. Kylläpä meneekin paksuksi. Ehkä se on vain kevätkiima ja itsemurha-alttius. Kyky nähdä vahvoja signaaleja siellä, missä niitä ei ole. Minulla on yhä kaikkea mihin tarttua lempeästi. Hädissäni haen kättä pidempää, Bukowskia, pilsneriä ja Saima Harmajaa. Harmaja on hyvä lääke katupölyn aikaan. Illalla nojaan bluesiin ja pehmeään naiseen, jota voin vähän silittää ja joka silittää takaisin. Ääneen puhumme pornosta ja vesivahingosta. Meillä on yhteistä historiaa. Yhteisiä ruumiita ja yhteisiä keväitä, vesivahinkoja.
Mentorin kanssa puhun selittämättömästä. Se kuinka kaikella tulee olla tarina. Jos et meinaa saada tarinaasi kerrottua, kerro että sillä on tarina. Keksi ja valehtele se. Arvostan Mentorin yhtäaikaista julmuutta ja herkkyyttä. Se soi hienosti.
*Charles Bukowski,The People Look Like Flowers At Last.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti