4/09/2015

Sitä ja tätä


Terassikausi avattu. 

Hieno hysteriaitkunaurun ja lämpöisen vereslihan sekoitus velloi sisällä koko eilisen ja aloitti tämänkin päivän. Lievää merisairautta, laskettuja askeleita ja levotonta yötä. Olematon hengitys herätti kahdesti kesken unien ja heräsin hymyilemään. Sitten heräsin huutamaan. Sitten vain heräsin, tyynenä ja rauhassa. Puhuin puheluita nieleksimättä, kävelin tuulen mukana kahvilaan ja otin Gunnar Ekelöfin mukaan, varmuuden vuoksi. Sitten meinasi tulla taas itku.

Kirjoitin muistiin ja analysoin. Kuinka minua pelottaa tällaiset harvinaiset räjähdykset. Tai siis milloin tulee seuraava? Sitten suoristin kipeää selkääni. Kuinka sitä ja tätä ja suoraa ja yksinkertaista. Silti sattuu päähän. Ja vielä, että voi kuinka levotonta ja aika loppui. Sitä oli silti liikaa. Meitä ei ole olemassakaan.

Lasketaanko ajaksi jokin muukin aika kuin tämä aika? Entä se aika, mikä lasketaan kenellekin eduksi ja haitaksi, tai pois jostakin. Tai joksikin raja-ajaksi ja raja-aidaksi, deadlineksi. Mitä tapahtuu jos jotakin tapahtuukin yliajalla? Mikä aika silloin alkaa ja kuka siitä saa päättää ja onko aika silloin vain loppunut vai alkanut uudestaan? Voiko sen jättää huomiotta ja vaikka nollata? Ja mitä helvettiä minä tässä nyt oikein mietinkään. Alkoi naurattaa.

Tajusin että olen vain tyytyväinen ja tyydytetty sekasotku. Millään muulla ei ole väliä. Eikä mikään ole mitään muuta kuin mitä on, vaikka analysoisin ja hinkkaisin sen uudelleen verille. Takerrun itseeni ja kuviin, vaikka parasta on päästää irti ja olla kuvittamatta yhtään mitään.

Universumi heitti pöytääni kaverimiehen. Se nauroi ja sanoi olleensa sellaisella tripillä, etten usko. Se sanoi olleensa toisella puolella. Ja ties missä. Päässeensä läpi kuvan ja kuvittamisen. Antavansa ja saavansa rakkautta loputtomiin. Tai oikeastan antavansa sitä vain pois. Kysyin, että tarkoittaako se sitä rakkautta, jonka määrä on vakio ja joka ei kulu, vaikka sitä kuinka kulutetaan?  Ja sitten tajusin itse istuvani siinä kuvittamassa. Kokoamassa ja pakottamassa ja kuvailemassa. Sanoin että onpa hyvä, että maailmankaikkeus laittoi sinut siihen istumaan. Voin lopettaa tämän analyysini ja mennä toiselle puolelle ihan rauhassa.

Se sanoi, että jos tarjoan kahvin, saan tietää loputkin. Ostin viimeisillä rahoillani lisää kahvia meille molemmille. Sanoin antavani rakkauteni pois sillä tavalla. Mitä minä sillä. Viimeiset rahat, viimeiset rakkaudet. Laitetaan kaikki kiertämään ja virtaamaan. Mies puhui ja minä aloin upota jonnekin yhteiseen tietoisuuteen. Ajattelin itseni kaikiksi niiksi ihmisiksi, jotka kulkivat ohitse ja vajosin. Lohdullista olla viimeinkin 90 v.  Ja se tyyppi joka yrjösi puhdasta viinaa lattian täyteen. Not thinking, more like sinking, sanoin. Ja mies lähti kävelemään kotiin. En usko tietäväni yhtään mitään lisää. Luulen tietäväni vähemmän.

Gunnar Ekelöf  puuttui tähän kaikkeen ja sanoi:

Minä en ole ojentanut kättäni
En ole vastaanottanut mitään
rakkaudesta
Minä syön nälkää, sinua isoavaa
Minä tyydytän nälkääni nälällä
Jos niin on tarkoituksesi
niin on myös Aikomukseni.


Minä sanoin yöllä ennen nukahtamistani nymfomaanipojalle jotakin räästä ja verestä ja axesta ja spermasta ja jo tyydytetystä halusta, jonka jälkeen on vain pakko.

Tarkoitin jotakin sellaista, ettei ole mitään haluttavaa jäljellä. Eikä mitään voimia ottaa vastaan tai antaa. Mutta haluaa sitten senkin. Ja saa ja antaa. Kuin itsestään.


2 kommenttia:

  1. No nyt on Nainen naitu ihan sekavaksi... ;-)

    VastaaPoista
  2. :) Joo, täytyy ehkä skarpata vähän.

    VastaaPoista

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...