4/08/2015

Vaan-ihminen


Taas se sotkee 

Referoin pääsiäisen huippuhetkiäni rakkaalle naiselleni. Ristiinnaulitsemisesta kramppeihin. Silkkaa lomaa ja horteisia nukahtamisia on tämä itseaiheutettu ja valittu loma ollut. Työttömyyttä, lukemattomuutta, leipomista ja hetkiä. Niitä hetkiä, kun ollaan kaikki yhdessä ja on hyvä juuri näin. Jotkut tuskan ja vitutuksen kautta, jotkut väkipakolla, mutta yhdessä ja valittuina. Varmasti. Rakkaudesta, luulisin.

Puheitani on näinä päivinä turha kuunnella. Päivät ovat olleet täyteläisiä ja paisuvaisia. Ehkä siksikin on ollut kiva läträtä myös taikinan kanssa. Eilen aamulla heräsin puoli viideltä katsomaan kaikkea mikä värjääntyi vaaleanpunaiseksi ja puoli kuudelta väänsin jo sämpylätaikinaa, itsesävellettyä tietenkin. Lauloin Pepe Wilbergiä hiljaa, ettei lapsi heräisi. Se heräsi. Mutta vasta kun sämpylät olivat pellillä ja laulu tyrehtynyt. Lapsikin lauloi, edellisenä yönä. Muusan kanssa duettoa. En tiennyt, että lapseni osaa varioida Axl Rosea eriskummallisen tarttuvalla ja monotonisella tavalla. Hetki sekin.

Naisen kanssa puhuttiin enemmän siitä, kuinka ihmisiä on erilaisia. Sen mielestä on ihmisiä joiden kanssa harrastetaan seksiä, on ihmisiä joiden kanssa ollaan parisuhteessa (ehkä naimisissakin), on kahvi-ihmisiä ja ystävä-ihmisiä. Jne. Minä ajattelen uupumukseni kourissa, että olen vähän sellainen vaan-ihminen. En tiedä onko se vähän sama kuin en kenenkään-ihminen.

Silti olen jotenkin onnellinen. Kyllä tämä kohta helpottaa. Ei ole kauheasti kipuja ja mieli on hyvä. En tiedä haluaisinko tämän toistuvan. Luulen ettei tätä voi toistaa. Tosin olin jo aiemmin onnellinen. Nainen sanoi, että onnellisuudentunteeni on vain kemiaa seurannutta mielipuolisuutta. Minä kyllä tykkään kemiasta. Kaikki ei niin välitä. Onneni on ehkä vähän epätyypillistä.

Olen samalla päässyt vähän uudelle jyvälle siitä, että olen joidenkin mielestä ihan vitun ärsyttävä ihminen. Alan ymmärtää niitäkin ehkäkemiallisia reaktioita, joita satunnaisesti kohtaan. Ne ärsyttävät minuakin. Väärää hankausta ja sähköä ja happoa iholle. Ei hyvä. Jos se ensivaikutelma muuttuukin täysin vastakkaiseksi reaktioksi, niin ollaan jo aika lähellä ylösnousemusta ja uhrilammasta punaviinikastikkeella. Sori. Harhailen. Olen unohtanut syödä tänään. Ja kohta on jo huomenna.

Jos ihmisellä on jo hyvä tai vaikka huono elämä, niin ei parisuhde sitä pelasta tai välttämättä paranna. Ainahan sitä voi kaivata sitä sun tätä, mutta elämä eletään enimmäkseen tässä ja nyt. Ei kukaan voi pelastaa tai parantaa toista. Välillisesti voi kyllä lisätä toisen ihmisen elämänlaatua, mutta sitä voi tehdä vaikka joku kiva koira tai marsukin. Mä joudun aina hankauksiin marsujen kanssa. Kun en vaan tajua niitä. Pelkään sekä koiria että marsuja. Pelkäänköhän ihmisiä enemmän vai vähemmän. Voihan sen suhteen ottaa taakkana ja jotenkin elämästä erillisenä pakettina, mutta parempi olisi, jos toteuttaisi vaikka parisuhdetta, kuin suhdetta parhaaseen, kunnioitettavimpaan ja luotettavimpaan ystäväänsä. Omalla kohdallani se keskinäinen kunnioitus on parhaimmillaan löytynyt vasta vuosia parisuhteen jälkeen.

Ja jokin paljaus ihmisyyden suhteen saattaa löytyä samalla. Vai onko se ennemminkin häveliäisyys? Kuinka kauan uskaltaa olla paljas, kun siinä on aina hirvittävä paljastumisen ja haavoittuvuuden riski. Taidan olla onnellinen siitä, että uskallan yhä ottaa riskejä, vaikken aina tiedäkään, kykenenkö selviämään niistä edes jotenkin ehjänä ja hengittävänä.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...