Pintahaavoja, kaunoja, kaipuuta ja mitä lie

Puhun nuorten naisten kanssa vanhoista miehistä ja pojista, puhun vanhojen miesten kanssa nuorista naisista, puhun naisten kanssa miehistä ja naisista ja miesten kanssa miehistä, miehistä ja naisista, miesten naisista ja naistenmiehistä. Puhun isien kanssa lapsista ja vaimojen kanssa isistä, isien kanssa vaimosta ja lopulta keski-ikäisten miesten kanssa keski-ikäisistä miehistä ja äideistä. Koko ajan tunnen olevani olematon, sanaton ja jotenkin ulkopuolella ja koskematon. Onko muuristani tullut näin vahva? Ymmärrykseni ei varsinaisesti lisäänny, mutta unen tarve kasvaa. Muurikin murenee yöllä. Herään muutaman tunnin unen jälkeen katsomaan kuuta joka lipuu ohi olkkarin ikkunan, omille teilleen, ja itken. Tunnen nykyään aika harvoin paljasta yksinäisyyttä tai osattomuutta. Niistä on tullut kotoisa maja, lämmin ja omanlainen, vaniljantuoksuinen. Sinne on vaikea päästää ketään. Siellä ei ole ketään. Paitsi pieninä pölyhiukkasen kokoisina ajatuksina siellä saattaa joku leijailla. Mahdottomuutena, kuolleena ihona. Kenekään suudelma ei tunnu kenenkään suudelmalta.

Mitä vanhempi nainen olen, sitä vähemmän ihmettelen ihmistä. Ja sitä useammin oikeastaan yllätyn. Positiivisesti. Ristiriitaista. Kaikissa meissä on sitä. Niissäkin, joita en osaa nimetä. Tunnen myötätuntoa kuin pientä orastavaa kuolemaa.

Katson koko viikonlopun ihmistä. Viallista pikku olentoa jolla on sian silmät ja hyönteisen sinnikkyys jatkaa tanssimista. En tarkoita tätä. Huvittaa vain sanoa tämä näin. Ihmisten raajat toivat minulle mieleen hyönteisen. Viittomakielisen hyönteisen. Sauvasirkat, koppakuoriaiset ja itikat.

Lasken vuosia ja kuuntelen puhetta. Kuinka miehet puhuvat tyttäristään kuin jalokivistä. Kuinka onnellinen lapsuus ja kuinka oikein rakentunut hyvä vahinkoelämä. Kyllä tämä on katkeruutta. Myötätunto yrittää vain taistella paikkansa näkyväksi kaikessa ylhäisyydessään. Muistan, etten ole kenenkään tytär. Yleensä toivon äitiä, mutta nyt olisi isälle paikka vapaana. Sellaiselle isälle, jolla ei ole tulevaisuuden painolastia, nuoria naisia tuskanaan ja säälittävänä polttomerkkinä vanhan miehen rakkaudesta. Joku tosi vanha isä.

Ja ne toiset puheet. Hidas käveleminen rannoilla, juokseminen kilpaa, lemmensillalla ruostuvien rakkauslukkojen silittely. Minun rakkauttani ei taida saada lukittua siltaan. Rakkaus on itsetehdyt lihapullat ja tiskaaminen, pikapano jossakin järjenjuoksun tuolla puolen. Iso hellyys ilman lukkoja. Armoton armo.