Minulla oli tänään viehättävä lounaskeskustelu. Hämmentelin kahvilassa normilatteani ja kirjasin muistiin sitä kaikkea millä ei ole mitään väliä. Vähän tippa linssissä. Valmistauduin haastatteluun. Mietin, kuinka selkeällä tavalla jotkut asiat kertautuvat elämässäni. Tasan kaksi vuotta sitten tasan kaksi vuotta sitten ja sitten tasan kaksi vuotta sitten. Tein kuitenkin johtopäätöksiä. Sinikynällä. Kaikki on nyt paremmin, koska kaikki on nyt paremmin. Ja todennäköisesti kahden vuoden kuluttua, kaikki on sitten paremmin ja minä olen entistä ehompi. Tässä istun ja kahvi seisoo. Mikään ei muutu ja kaikki on jo muuttunut ajat sitten.
Viereisessä pöydässä istui aivan tuntematon tyyppi. En ensin kiinnittänyt siihen huomiota. Se nautti siinä lounastaan, mutta alkoi kuitenkin vilkuilla minua vähän sillä silmällä. Säälivästi ja vähän murjottaen. Yritin silti keskittyä sanoihini. Lopulta tyyppi ei enää vilkuillut. Se kääntyi tuolissaan, osoittelevasti minuun päin ja hymyili vienosti. Sanoin sille moi. Se nosti kuppinsa ja hymyili. Sitten se vilkutti silmiään. Katsoin sitä hetken silmiin, mutta sitten laskin katseeni takaisin lehtiööni ja korjasin asentoani sulkeutuneemmaksi. Tyyppi ei luovuttanut. Se nosti kuppinsa uudellen ilmaan ja alkoi nauraa ääneen. Minun oli pakko hymyillä sille ja avata asentoani. Vilkutin oikealla kädellä ja vasemmassa kädessä pyörittelin kynää. Että on tässä hommia. Se innostui kontaktista. Nostin kahvini ilmaan ja sanoin kippis. Tyyppi puhkaisi keskustelun täyteen kukkaansa. Huutamalla. Sanoin, että ehkä sen mielestä on sopivaa huutaa täällä, mutta jos minä ryhdyn samalla tavalla huutamaan, tulee vartija ja vie minut pois. Ei niin, etteikö minun tekisi mieli huutaa tässä suoraa huutoa, se olisi mahtavaa, mutta eri ihmisille on eri säännöt. Se jatkoi huutamistaan. Minäkin uskalsin huutaa ihan pienesti ja nauroimme sille yhdessä. Kallistelimme päitämme ja yritin muistaa miten silmät saa tuikkimaan. Se kaikki meni läpi.
En tiedä mistä me puhuttiin. Tai tiedän minä. En ymmärtänyt sen kaikkea kieltä, mutta sen katseen ja hymyn ymmärsin. Ja jotenkin tajusin, että se tiesi kaiken minusta. Pienen hetken. Se avasi minut.
Haastattelussa olin läsnä. Puhuin vähemmän ja ihastuin nuoren naisen sinnikkyyteen ja kunnianhimoon. Senkin silmät tuikkivat. Kävimme Altassa asti. Iholla tuntui hetken aikaa kuola ja kihelmöinti. Häive Nymfomaanipojasta! Kotona purin nauhaa ja tajusin äkkiä, että jokin iso rentous on käynyt minussa. Huomaamatta. Sen tietää siitä, että olen täysin jumissa hartioista ja tuntuu, että pitäisi oksentaa. Samalla muistan, että oksensin yöllä, unissani, monta kertaa. Kipu taisi olla jo silloin minussa.
Kotimatkalla sain haleja ja vilpitöntä kannustusta. Otin ylimääräisiä, koska ajattelin, että niillä jaksan päivän loppuun. Alkoi taas itkettää. Tunnin päästä täytyy olla töissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti