6/13/2015

Elämä on jätettä


Unohdin muistaa, että minulle tapahtuu pieniä ja hienoja asioita. Asioista isoimpia. Kun tämä tappoväsymys on ohitettu, alan taas nähdä. En kovin tarkasti vieläkään, mutta ilman jatkuvaa painoa päässä ja vapaana ylenmääräisestä itseinhosta. No en kyllä sittenkään. Valehtelen. Onnittelen itseäni aina, kun selviän itsemurhasta hengissä. Muu on aina muuta. Maailma tärähtää.

Sain eilen hierontaa keskellä toria. Lapani muuttuivat takataskuksi. Ryhtini joutui olemaan venymättä. Pieni rintalihas lähetti tuplasähköä aivoihin asti. Sattui ja tuntui hyvältä. Hengittäminenkin on helpompaa. Tänään huomasin siveleväni rintaani. Sitten hieroin. Ja hengitin.

Mitä siitä jos ei ole rakkautta. Mitä siitä jos arvioi todellisuuden väärin. Mitä siitä jos hävettää. Mitä siitä jos on surullinen. Mitä siitä vaikka elämä on jätettä. Itse on ongelmajätettä. Mulla on sentään pieni rintalihas.

Ja kesä on. Ikkunat on auki yötä päivää ja niistä sataa sisään vettä ja rakeita ja ampiaisia. Toivon yhtä sellaista kesää, jolloin ei tarvitse pukea kaksia villasukkia päällekkäin, eikä sydän hakkaa kahtasataa kun poistan amppareita ikkunasta. Edistystä on tapahtunut, sillä ne lentävät jäljiltäni elävänä vapauteen, enkä ole vielä rikkonut yhtään lamppua tai ikkunaa. Nöyrästi vaan zen. Villasukkien suhteen olen uhitellut ja kosto tulee öisin. Vetää suonta. Kesästä jää vain valo.

Tänään olisi naisasiaa puitavana. Pelottaa lähteä ulos, koska hakusessa on lähinnä haulikot ja huumeet. Ajateltiin lieventää karismaamme tusseilla ja paperilla. Voisin vetää spriitussilla mustat säkit silmien alle. Mennen sanoi eilen, että huomaa minun levänneen kunnolla. Sanoin, että olen meikannut. Se nauroi ja sanoi, ettei niitä mun silmäpusseja peitä mikään meikki. En tajua miehiä. Ehkä se tarkoitti vain sitä, että näytän normaalisti hirveältä, mutta eilen olin poikkeuksellisen hyvin naamioitunut. Ei niin, että sillä olisi mitään väliä. Katsoisi itse peiliin joskus, niin tietäisi miltä näyttää silmäpussit. Ja aivovamma. Minulla ei ole koskaan mustia silmänalusia tai pusseja. Tämä on fakta.

Olen unohtanut kertoa, että minusta on tullut tutkimuskohde. Naistutkimuskohde. En olisi ikinä uskonut. Olen hämmentävän lähellä sellaista hetkeä, että sanani ovat suurennuslasin alla. Vähän paineita. Että miten tämän nyt sanoisi, kun voi kohta lukea hienoja lähdeviitteitä itseyteensä. Selkeyttää vähän tätä.

On tähän tullut muutenkin selkeyttä. Viimeiset pari kuukautta ovat olleet vittumainen amok. Tappolista ja kauhu ja itsemurha. Nyt tuntuu melkein hyvältä. En tunne saaneeni mitään aikaiseksi, mutta luulen, että olen tehnyt sen mitä en ole saanut aikaiseksi, juuri niin kuin minun pitääkin. Syvällä, rautakangesta vääntäen, itkemällä, oppien ja avoinna. Itseinho on juuri tätä. Pitääkö aina mennä kaikkien ihon läpi ja aivoihin? Miksei voi vaan kysyä että mitä kuuluu ja se toinen vastaa että hyvää.

Viimeksi tänään hämmästelin itkupotkuraivon ja veli-ikävän jälkeen sitä, miten tällainen nainen kuin minä, voi yhä olla vapaa, esimerkiksi parisuhteen ikeestä. Hirveän helposti. Automaattisesti ihan. Jos voisin kloonata itseni, niin eläisimme kaksin ja onnellisina elämämme loppuun asti. Välillä tehden itsareita ja välillä hieroen toistemme pieniä rintalihaksia niin, että aivoissa säkenöisi kipu.



5 kommenttia:

  1. Mitä kuuluu? (Ps. tykkäsin tästä tosi paljon. Tässä on aika paljon juttuja mitä en ymmärrä, mut siksikin kai tää on kiehtova. Tai siis sää oot.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika hyvää oikestaan, kiitos vaan kysymästä. Mitä sinulle itsellesi kuuluu? Minulle tuli tosi hyvä mieli siitä, että olen ehkä kiehtova. Meidän täytyy järjestää se blogimiitti, niin pääset sinäkin harhoistasi.

      Poista
  2. Joo blogimiitti jee, laita kutsua sit joskus jos jotain tapahtuu.. Mulle kuuluu tosi hyvää, kiitos. Koitan absorboida ystävieni vaikeuksia koska he ovat tehneet sen minullekin joskus. Mutta niin, nekään eivät paina.

    VastaaPoista
  3. Anonyymi16/6/15

    Moi Sari Hakala ja kiitos blogistasi. Olen seurannut sitä jo tosi monta vuotta, mitä en voi sanoa yhdestäkään toisesta blogista. Mun elämä on usein tosi paskaa, ja sun blogin lukeminen auttaa lähes aina. Lähes aina se myös naurattaa mua. Et kiitti. En jaksa toivoa just nyt paljoa, mut toivon sun kanssa yhtä villasukatonta kesää. Kippis!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anonyymi ja ole hyvä. Tulen tosi iloiseksi kun joku pitkäaikainen tulee tunnustamaan. Minuakin naurattaa usein tämä kaikki ja itkettää myös. Nyt on yksi julkituotu velvoite jatkaa.

      Ja jos et jaksa paljoa toivoa, niin mä toivon täällä vähän sun puolesta. Jotain hyvää. Vaikka mulla ja universumilla onkin vähän kiikkerä suhde näitten toiveitten kanssa, eli yleensä ei tule sitä mitä tilaa. Mutta senhän sinä tiedätkin jo. Että anteeksi jo etukäteen.

      Poista

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...