Sadonkorjuu

Olin eilen ainakin kolme tuntia auringossa. Aamuyöllä nousi kuume ja ehkä kuu. Iso kuppi kahvia, kaksi buranaa, nuha ja kumma kihelmöinti iholla ja vasemmassa munasarjassa. Teknisesti en ole kovin sairas. Olen varmaan vain allerginen alkaneelle kesälle. Munasarja on varmaan allerginen minulle. Tekee mieli vetää sitä turpiin, koska minulla ei ole nyt varaa sen kiukutteluun. Makaan vatsallani lattialla, koska munasarja tykkää tästä asennosta. Vieressäni makaa kuollut herhiläinen, selällään. Aina kun nousen, unohdan viedä herhiläisen roskiin ja aina kun laskeudun, muistan että se pitäisi viedä roskiin. Pitäisi vääntää ilmapalloja, mutten jotenkin jaksa. Pään vääntäminen on helpompaa. Siellä soi luuppina Badd Brass Assin Tyydy siihen mitä saat, joka välillä muuttuu Puskapissiksi. Se johtuu ilmeisesti Muusan eilen kesken jääneestä ruoka-annoksesta. Terassilla ei saanut nauttia ruokaa ja savukkeita samassa pöydässä. Suomi on ihmeellisten säännösten maa. Kaikki on suojattu kaikelta.

Mietin, millä oikeudella jotkut asiat jäävät päähän ja toiset eivät jää. Miten muisti on järjetön ja epälooginen kapistus valikoidessaan materiaalia säilöttäväkseen. Mitä enemmän unohtaa, sitä vähemmän muistaa ja toisaalta sitä enemmän muistaa unohtaneensa. Ja sitten muistaa jonkun kirjoittamansa graffitin vuodelta 1985 ja jonkun ihmisen äänen radiossa kaksi kuukautta sitten. Ja unohtaa oman nimensä. Ja aina elokuussa muistaa, miltä koulu haisee kesän jälkeen. Eikä tiedä kuinka vanha on. Tai mikä päivä tänään on. Ja sitten taas muistaa ja samalla yrittää unohtaa. Minulla on selvästi järjetön ja epälooginen päivä käsissäni. Jos jaksan nousta tästä, saatan muistaa mennä jonnekin kahville, jotten hajoa omaan logiikkaani ja saan näytettyä munasarjalle kaapin paikan. Auringossa.

Minusta on hauska lukea Joonasta. Ja Ian McEwania. Joonas saa minut laiskottelemaan ja samalla muistamaan jotakin. En ole ihan varma aina mitä, mutta kaikesta päätellen osia itsestäni. Ian McEwan saa minut muistamaan yhden eriskummallisen tunteen siitä kohtaa elämääni, jolloin luin hänen esikoistaan. Se on jännä tunnekimppu, koska sen merkitys ja todellinen olemus selvisi vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Minulla on se kirja jossakin, mutta en ole nähnyt sitä vuosiin. Se on luultavasti lainassa jollakin, joka ei koskaan palauta sitä.

Muusa kysyi eilen, että onko nyt meneillään henkinen sadonkorjuu. Pitäisi ainakin olla. Talven varalle ei ole mitään. Minulla on ainakin yksi pakkomielteellä viljelty palsta käsissäni ja se pitäisi leikata tai niittää. Tai ehkä polttaa. Olen yrittänyt unohtaa sen, mutta aktiivinen unohtamisen yrittäminen tekee siitä vain muistettavamman. Unohtaisinkohan sen paremmin, jos suhtautuisin siihen entistä palavammalla pakkomielteellä? Hoivaisin, säilöisin ja ahmisin sitä. Kerskakuluttaisin sen sillä tavalla loppuun. Tai korjaisin satoa sen palstan vierestä. Se ehkä aiheuttaisi tarvittavia muutoksia kokonaisuudessa.