Keho vaalii väsymystä. Avaruus, aivolohkot ja lihan kipupisteet ovat kuluneena viikonloppuna sekoittuneet pilluralliin, verinäytteisiin ja eriskummallisiin benjihyppyihin. Puhumattakaan sanoista, sanomatta niitä ollenkaan. Kaikki sanat.
Maanantain kunniaksi epäpätevästi horjuva pysyväisyyden tila alkaa hahmottua. Samanlaisena kuin aina ennenkin, täysin erilaisena aina. Niin paljon onnea ja helpotusta, että väännän melankolian nuppia kohti kaakkoa ja alan hyräillä itsekseni. Puhun ääneen kissalle ja lasken samalla alkuräjähdyksen ajankohdan ja kuinka monta desilitraa mustaa kahvia on vielä jäljellä. Hiukkasvirta vihloo aivoa ja kaikki virtaa. Montako muuttolaatikkoa minun pitäisi tilata ja millä rahalla. Tämä on sitä sadonkorjuuta.
Juoksimme Muusan kanssa sametinpimeältä hiekkarannalta, heti nähtyäni tähdenlennon, suoraan juhliin. Kaikki on nyt pilkottu ja säilötty, obduktio ja ovulaatio on laulettu ääneen kesäöisille kaduille, sielut on avattu ammolleen ja tuuletettu. Miehet ja naiset on julistettu ihmisiksi ja olemme esitelleet menneisyydessä istutettuja siemeniä toisillemme. Katso mikä puu tästä rakkaudesta kasvoi. Se on hieno puu. Ilman sitä puuta ei olisi meitäkään. Ei tätä rakkautta jota ilman ei voi elää, mutta jota ilman voi aivan hyvin elää. Aikansa.
Inhimillisen herkkyyden tilassa, on joskus vaikea erottaa onneansa kaiken sälän keskeltä. Onni hutkii minua kuin pienen lepakon siipi pimeässä ja elävässä yössä. Ei tarvitse edes väistellä, kaikki väistyy itsestään. Hetkeksi. Epävarmuus maistuu makkaralle ja muikun pyrstölle. Makaan silmät auki aamuviiteen ja kuuntelen vasemman munasarjani selostusta viimeisen viikon tapahtumista. Sillä on paljon asiaa. Se muistuttaa, että Terapeutti on jo aiemmin avannut silmäni unesta. Se ei ole minusta ollenkaan huolissaan, sillä veriset ja kellastuneet uneni ovat täynnä todellisuutta ja selviämistä.
Muusa on päättänyt tykittää pääni täyteen materiaalia. En ota mitään vastaan, vaihdan kaiken ja lahjoitan pois ja silti minua läikkyy yli. Muusa jää kiinni sanojeni vakoilusta kun se alkaa itkeä ja nauraa. Emme ole sanamme. Me olemme me, sanoistamme huolimatta. Lohdun ja kaaoksen sivupolut ja loputon kahvinkeitto. Kävelemme sanoitta katua, silmät kiinni ja auki. Koko kadun. Satamassa puramme pelon ja puhumattomuuden taas sanoiksi. Teemme podcastin, joka on valmis eetteriin lähes sellaisenaan. Suoritan henkisen benjihypyn vadelmaan ja tulen takaisin. (Seuraavana yönä ajattelen, etten ikinä uskaltaisi variksenmarjaan.) Rakkaudet, kauneus, katkeruus, aivokurkiainen, äidit, miehet ja Vuori. Viemme kaiken Vuorelle. Se ottaa meidät vastaan kuten aina ennenkin ja puhuu meitä pinnalle, kuuntelee lähetyksemme liikkumatta ja myhäillen. Ja lähettää meidät taas matkoihimme. Sinkoamme suoraan Pillurallin keskiöön, nakkikioskille. Kävelen suutelemaan miestä joka kohta jakaa kaikille ranskalaisia. Yleisö näyttää tänään humalaiselta. Se huojuu ja minä nostan toisen jalkani ilmaan. Tanssija pitää minusta kiinni. Olen turvassa, olen teatterissa. Pääni on selvä kuin aamuöinen sumu. Tarkka ja rajoistaan tietoinen. Jossakin munasarja sanoo poks ja kipu on poissa.
Melkein huomaamatta riisun aseitani ja sanon ääneen mitä tarvitsen. Olen unohtanut raottaa pehmeyttäni, unohtanut muistaa jokaisessa ihmisessä asuvan rakaudennälän ja värisevän kaipuun. Muusa pukee näitä aina sanoiksi, vähän samalla tavalla kuin Piia, ja joskus se melkein hävettää. Nyt en muista hävetä ihmisyyttäni niin paljoa. Ihmettelen kuinka joku häiritsee lähetystäni jatkuvasti, nyt Mennen ja jo tunnin kuluttua joku muu, vaikken vielä tiedä sitä. Muusa sekoittaa kaiken, mutta ei koskaan häiritse. Itsemurha-alttius saattaa hetkittäin lisääntyä, kun hinkkaamme toisiamme ruvelle, mutta lopussa seisoo sähkötakka, jonka loimussa voi lämmetä ajatuksen voimalla, takaisin kohti elämää. Ja Vuorelta saa aina laastaria.
Universumi lähti tähän mukaan huomaamatta ja antoi meidän kerrankin koheltaa jumalien hommia rauhassa. Se iski minua taltalla naamaan vasta pimeässä yössä, jossa pelko ja pala kurkussa johdatin kehoani läpi maailman. Kuinka epäreilua ja epävarmaa on kaikki. Sellaisenaan täyteläistä ja rikasta. Kuolema nuoleskeli villatakin liepeillä, ynähdin ja säpsyin ääneen tasapainoaistinsa menettänyttä juoppoa, joka kaatui baarijonosta päälleni. Tutisin viereisessä pöydässä meluavaa nuoriso-osastoa pelkoon asti. Muistin miksi olen alkanut kiertää toista kautta kotiin. Kierrän humalan ja ankeuden, kiiman, pelon ja väkivallan. Kunnes yö tasoittuu ja hengitys.
Viimeinen hetki, kun katson puolihumalaista miestä silmiin ja se kertoo miksi siihen ei saa koskea. Sitä sattuu päähän ja hartioihin. On sattunut. Se näyttää Enkeliltä. Olen nähnyt sen ennenkin. Se näyttää usein kireältä ja vittuuntuneelta. Minä niin rakastan kärsiviä miehiä. Alkuäiti minussa aikoo herätä juuri nyt. Juuri kun olemme puhuneet Muusan kanssa siitä, kuinka en edes muista aikoihin katsoneeni miestä. Niistä on tullut niin ihmisiä. Muusa yrittää koskea mieheen, mutta lupaan tappaa sen, jos se edes hipaisee.
Hieron ja silitän miehen hartioista kipua pois ja tajuan, että kosken nyt ihmiseen. Miesihmiseen. En ole ikiaikoihin koskettanut ketään miestä tällä tavalla. Ihan rauhassa ja yrittäen vain helpottaa sen oloa. Kummallinen lämpö. Riisun viltin ympäriltäni. Tekee mieli puhaltaa, mutten puhalla. Etsin asiallisella otteella kipuilevat paiseet ja työstän lihaa. Tämä ihminen on aivan varmasti vasenkätinen. Kysyn ja se vastaa että on. Se kiittää, se melkein itkee ja lupaa itkeä huomenna lisää. Miehen mentyä haistan kummallisen lämpöni. Ja sitten tajuan. Olen rakastunut. Virta hidastuu. Häiriö lähetyksessä syntyy siitä, että sormeni ja käteni tuoksuvat miehelle. Hyvälle, puhtaalle ja vieraalle. Nuuhkin miehen pois iholta. Saan itseni takaisin. Huomenna olen taas jotakin muuta. Tähdenlento minussa tulee ja menee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti