Jonnekin panemaan

 

 

 

"Me tehtiin patonkia."
- Teinit

Ostin ulkolämpömittarin, kun somessa alkoi kiertää huhu, että pakkanen paukuttaa jatkuvasti kolmessakympissä. Mittarini näyttää sinnikkäästi kahtakymmentä astetta. Some näyttää kolmeakymmentä. Torilla paloi tiistaina kaksikymmentäkuusi kun hiippailin kotiin. Asemakadulla hengaili aistikkaana mieshenkilö teepaidassa. Melkein unohdin, miten paljon tykkään pysyä lämpimänä pakkasessa. Silmäripset jäätyy ja sulaa vuororäpsyin. Pukeudun ja riisuudun jään mukaan. Kävelen oman mieleni mukaan. Pummin Muusalta autokyydin kotiin. Flunssa kummittelee jossakin taustalla ja päätä särkee. Työnnän sarvikuonon nenääni ja keitän vettä rommitotiin. Netti pätkii ja aina kun alan muodostaa lausetta, yhteys katoaa. En ainakaan osallistu parisuhdekeskusteluun. Mietin kyllä.

Parisuhteesta tuli mieleen, että pyysin ihanaa naista etsimään minulle poikaystävän. Jonkun vaan. Luulen että se saattaisi löytääkin, sillä itse tutustuin naiseen siten, että se istui syliini ja sitten pussattiin. Jos se olisi mies, olisin jo mennyttä, mutta kun se on nainen, niin olen vaan. Se on sellainen ihana ja hymyilevä nainen, juuri sellainen kuin minäkin olisin, jos olisin.

Maailma on mennyt sekaisin väsyneistä naisista ja koiramiehistä. Miehistä joista nainen välittää koiraa vähemmän. Kotitöistä ja kaupassakäynneistä ja lasten harrastuksiin kuskaamisesta ja muusta sellaisesta tiskaamisesta. Kuka välittää vähiten ja kuka dissaa eniten. Ihmiset ovat kuulemma etääntyneet parisuhteissaan. Minä olen etääntynyt niin kauas, etten ole parisuhdetta vuosikausiin nähnytkään. Marsut ja tyttökaverit menevät miesten edelle. Minulla on paljon (ainakin kaksi) mieskavereita ja ehkä ne menevät parisuhteiden edelle. Varsin haastavia ihmissuhteita ne ovatkin. Ei käy aika pitkäksi, eikä ehdi syntyä varsinaista aukkoa parisuhteen tulla. Koiristakin tykkään koko ajan vähemmän, varsinkin sen syksyisen episodin jälkeen kun se hullu puudeli raapi ja puri. Vaikka siis tykkään ainakin kahdesta koirasta. Niitten nimet on Lola ja Villatakki. Villatakki on oikeasti Nelli, mutta se on gardigan.

Paras neuvo mitä olen lapselliseen parisuhteeseen saanut, oli neuvolantädiltä tai sitten kätilöltä. En muista enää kummalta. Se oli yksinkertainen. Se tietenkin koski sitä lasta, mutta koska se oli hyvä neuvo, annoin sen laajeta koskemaan isompaakin elämänaluetta. Mies ja nainen ovat ekan lapsen kanssa ihan samalla viivalla, ei naisen tarvitse vahtia sitä miten mies lasta hoitaa tai pukee. Ei ole tähtiin kirjoitettu, että naisen tapa hoitaa homma, olisi mitenkään ylivertainen tai oikea. Kun joku pukee sen toukan, niin pukekoot miten parhaaksi näkee. Kun joku ruokkii sen, niin ruokkikoon miten parhaaksi näkee. Alussa ruokinta oli tissivoittoista ja käytännön syistä minä tein sitä. Aika pitkään. Heti kun sain lapsen vieroitettua, hävisin viikoksi jonnekin Jurmalaan maalaamaan kanoottia ja juomaan joka päivä Riga Balsamia lounaaksi. Helvetillinen ikävä oli. Samalla oli omaa aikaa, usko siihen että toinen hoitaa hommat miten parhaaksi näkee, eikä minun tarvitse viestiä joka aamu millaiset vaatteet sille lapselle laitetaan päälle. Kannattaa jakaa vastuuta. Kannattaa olla mahdollisimman vähän marttyyri. Kenestä tahansa miehestä tulee kädetön ja munaton, jos nainen tekee siitä henkilökohtaisen missionsa. Toki niitä kädettömiä on liikkeellä aina, mutta kyllä naisen täytyy uskaltaa välillä luovuttaa. Mennä viikonlopuksi jonnekin spahan ja paskat välittää prisman tarjousjauhelihasta sun muusta. Kyllä ne miehet osaa. Oon monta kertaa huomannut.

Sitten se lapsi kasvaa ja alkaa tehdä kotona juttuja. Jäljet on yleensä sen mukaisia. Mutta miten sitä muuten oppii yhtään mitään? En vieläkään tiedä, mihin kumikäsineitä tarvittiin kun pojat teki täällä äsken keskenään patonkia, mutta mikä minä olen sanomaan? Minä en niitä olisi tarvinnut, mutta jokin funktio niillä oli. Olkoon niin.

Tässä kohtaa täytyy huomauttaa siitä, ettei minulla ole parisuhdetta. Eikä ehkä ikinä tule. Eli oikeastaan minua ei kannata uskoa. Se kannattaa uskoa, ettei se parisuhde ole mikään juttu, joka kruunaa elämän. Se on vähän kuin ei mitään, jos muuten on kaikki pulkassa. Miehet ja naiset ja lapset. Että se on tavallaan jo siinä. Aina voi kaivata, mutta miksi kaivata jotakin, joka on mallitaloelämistä ja sulautumista normiin. Miksei kaivata sitä mitä oikeasti kaipaa.

No en kyllä tiiä. Itsekin kaipaan kaikenlaista. Mutta en ole ikinä varsinaisesti kaivannut tähän jotakin tiettyä muuta lisäksi. Muuta kuin sitä mitä rakastan. Voi ihmiset meitä raukkoja.

Olen lukenut romaanin loppuun ja minulla on sitä ikävä. Harkitsen viimeistä Saramagoa. On kenties aika. Hirveesti alkoi tehdä mieli myös seksiä. Ekaa kertaa varmaan kasiin kuukauteen. No viikko sitten teki mieli myös. Täytyy tästä lähteä jonnekin panemaan. Tsau.