1/18/2016

Päätän että minä haluan asua kuilun reunalla





Huomasin sen ensin unistani. Näin jo yli viikko sitten riemastuttavia painajaisia. Oli tarkoitus kertoakin niitä, mutta heti kun sanoin Piialle, että kerron niistä kohta, unohdin ne. Se riitti sillä kertaa. Painajaisissani esiintyi erinäisiä henkilökemiallisia yhdisteitä, ehkä formaldehydiä ja karvaisia elukoita. Valoa kylläkin. Ei yhtäkään pimeässä henkäilevää petoa.

Sitten aloin huomaamattani piirtää. Seuraavaksi etsin sävellettäväksi kelpaavaa materiaalia ja löysin. Lähetin sen heti eteenpäin. Ajattelin, että näitä on jossakin lisää. Sitten unohdin hetkeksi ettei ole olemassa mitään eikä ketään. Ja samalla kaikki unohtuivat. Rakkaudet ja muut. Kaikki oli ja kaikki unohtui.

Silkkisen jäätyneet ja limaiset olemisen säikeet alkoivat muuttua näkyviksi. Yhdistyä ja verkottua. Kuin mustalle pohjalle ohuita haaleita viivoja, vähän kuin tussi leviää märälle paperille, huomaamatta, kauemmas ja syvemmälle kuin oma tajunta samassa ajassa ehtii. Lisää valoa.

Kävelin pakkasessa Vuoren kanssa. Parempaa reittiä torille. Olin jo sanonut ääneen, että minun on hyväksyttävä se, etten ole ihan parhaimmillani. Millään tavalla. Varsinkaan itselleni. Vähiten kenellekään muulle. Meitä kuitenkin nauratti. Vain me olemme enää jäljellä. Puhuimme miehistä, naisista, suhteista ja pizzasta. Siitäkin, ettei minua välttämättä ole niin helppoa lähestyä, kun kotibaarissakin molemmin puolin on 1-2 miestä ja takana seisoo neljä. Vartiokaarti. Vain umpihullut uskaltautuvat läpi. Enkä minä edes huomaa sitä, koska olen itsekin kaluste. Tuli hyvä mieli. Muistin, miten mainio olen. Vuori osaa muistuttaa ja maustaa sanomansa sopivalla sarkasmilla. Sellaisella, että minua samalla vähän oksettaa kun nauran.

Joitakin merkkejä on siitä, että on olemassa tuleva. Kuin huomaamatta on tulossa huominen ja ensi viikko ja viimeisen uneni perusteella myös kesä. Lapsenkaan mukaan minussa ei ole mitään epätavallista. Huolehdin hänen tarpeistaan kuten aina ennenkin, olen läsnä ja olemassa, enkä ollenkaan pihalla. Mistä se voisikaan tietää, ettei huominen koskaan tule, koska sille se tulee aina.

Olen nukkunut. Enemmän kuin koskaan. En osaa laskea, minkä osan viimeisistä vuorokausista olen ollut unessa. Kun olen herännyt, olen huomannut olevani väsynyt ja nukkunut lisää. Yön päälle viisi tuntia päiväunta, sitten muutama tunti hyräilevää ja kaunokirjallista hereilläoloa ja sitten uusi yö. Tunnit ovat vuosia, minuutit varttivuosia ja jokainen henkäys unien välissä on rento. Kohta kolmekymmentä astetta pakkasta ja minulla on lämmin. Hymyilen. Kauppojen uusille aukioloajoille. Sille että juna ei kulje. Hullua.

Vastuu alkaa unissa. (In dreams begin responsibilities.) Se on Yeatsia ja luen sen Murakamin Kafka rannalla romaanista. En malta lopettaa lukemista, joten nukahtelen kirja käsissäni ja koko yön palaa lukuvalo. Uneksin. Uni on väreiltään mustasininen ja maustettu valkoisella. Olen Espanjassa ja asun valkoisessa talossa. On lämmin, melkein niin lämmin kuin toivoisin ja seison taloni kuistilla, kylven auringossa ja juon tulikuumaa kahvia. Hengitän. Kuistilta aukeaa valtava monttu tai kuilu. Sellainen jonka pohjalle ei näy. Se hohkaa kylmää, se on musta ja sininen ja mutainen. Joku kertoo, etttä se on muotoutunut siihen vasta viime käyntini jälkeen ja tuottanut paljon tuhoa ympäristölle. Eikö minua pelota sen olemassaolo? Talonikin on nyt arvoton. Sanon etten ole menossa minnekään. Joku sanoo, että sinne on kuollut ihmisiä, pieniä lapsiakin. Syntyessään se nieli ihmiset mukaansa ja suurin osa alarinteen taloista on nyt tyhjillään. Juon kahvini loppuun ja löydän lähistöltä alaspäin vievän tunnelin ja ryömin sinne. Sitä pitkin pääsee kuilun pohjalle. Siellä on lämmintä mutaa ja luita. Siirtelen luita pois tieltäni. Jostakin kuuluu ihmisten ääniä ja sirkkojen siritystä. Nukuttaa. Vajoan syvälle ja yhtäkkiä tajuan hukkuvani. Paniikissa syljen mutaa suustani ja yritän saada otteen jostakin kiinteästä. Lopulta saankin. Minua alkaa paleltaa ja raavin puolikiinteää kovaa maata kynsilläni ja kampean itseäni ylöspäin. Kiipeän koko päivän. Pääsen takaisin kuistilleni. Mietin, haluanko todellakin asua kuilun reunalla? Pitäisikö tämä arvoton hökkeli myydä? Kuka haluaisi asua kuilun reunalla? Posti on tuonut apurahapäätöksen. Saan puolivuotisen apurahan. En tiedä mihin, koska en muista hakeneeni sellaista. Vaikuttaa tulevaisuudelta.

Päätän että minä haluan asua kuilun reunalla.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...