Nyt on kylmä. Olen palanut loppuun, väkisinkin. Olen palannut alkuun. Ohi jokaisen tulvivan ojan, satojen ruskeansävyisten uomien, jäisten railojen ja limasta mustien pientareitten kautta märälle asfaltille, kengät mudasta harmaina ja posket kalpeina poishinkkautuneesta punasta. Kotiin paistamaan jauhelihaa, hymyilemään lapselle ja aikatauluttamaan.
Ruskean veden ja mustan pellon välissä hiipii punavalkoinen kissa. Hymyilen sille. Olen maailman yksinäisin nainen. Taivaat ja puut seuraavat toinen toistaan, kunnes torkahdan, kunnes kaikki akut sammuvat. Unessa olen uudelleen olemassa, maailmassa jossa mikään ei virtaa. Mikään ei ala. Liike on olemassa ja jalkani jäähtyvät kiinni bussin lattiaan. Minua itkettää ja sitten naurattaa.
Kaikki meni hyvin. Kaikki meni paremmin kuin hyvin. Kaikki meni mahtavasti ja paremmin kuin hyvin mahtavasti. Palelen, koska etäisyys haalentaa poltteen. Keitän teetä. Säädyllistä lämmikettä. Väsymys muuttuu koko ajan todellisemmaksi ja painavammaksi. Voin aivan pian luhistua sen alle ja painautua itseni läpi ja patjani läpi ja tomuuntua lattian rakoon. Vaikkei lattiallani ole rakoa.
Näpytän matkahuollon sivuilla ja kiroilen hiljaa. Hiljaiset saatanat ja perkeleet, hiljaiset soinnut, hiljainen näppis. Tuntuu kuin olisin kotona. Jokin lause kirjasta, jokin lainaus elokuvasta, itkeminen yhdessä Horacen ja Peten loppujaksolle, jonka jälkeen mikään ei voi jatkua. Kävely hautuumaalla ja kaikkien nimet. Sulakohdissa on lämpimiä kalmoja. Paljon naurua. Olemme melkein yhtä nokkelia tajutaksemme kuinka nokkelia olemmekaan yhteensä. Ja jossakin on Jamppa Tuominen, mutta olisi ala-arvoista googlettaa nyt, se tulee sitten kun on tullakseen.
Puheemme kulkee yötä päivää limittäin, hiljaiset hetket ovat tyytyväisiä ja rauhallisia, ei tarvitse olla mitään sanottavaa. Viimeisenä aamuna nukahdan kesken puheeni, nyyhkeen tai jonkin, olen epätilassa, vihainen, loukkaantunut, surullinen, rakastunut ja epävarma. Pyydän silti apua: Silitä tästä ja älä koske minuun. Ja sitten se tarvitsee itse apua. Epäusko ja epävarmuus ja sudenhetki ja hapeton ilma täynnä tunkkaista sähköä, joka ei ole enää kuvitelmaa tai käsikirjoitus jonka voi sulkea ja laittaa yöpöydälle. Se on muuttunut vallitsevaksi todellisuudeksi, siihen voi koskea, se vuotaa yli, se lyö läpi monta kertaa, muttei tapa, ei sammuta, eikä helpota.
Maaginen sähköorgasmikenttä on vaientanut meidät tähän kammioon suorittamaan ensisuudelmaamme loppuun. Taksi on tulossa ja huuhdon spermaisia käsiäni, pyyhin suuni. En ehdi lisätä huulipunaa ja unohdan hammasharjani kylppäriin. Anteeksi, ei ollut tarkoitus merkitä paikkoja. Tiedän muutenkin, että kaikki on minun ja juoksen ulos. Ehdin bussiin. Kaikki on harmaata, kaikki sataa. En pysy jaloillani. Nuolen kynsieni alta viimeiset kuivuneet pisarat ja alan etääntyä. Teen sitä koko matkan. Polte vaimenee hiljalleen jauhelihakastikkeen äärellä. Sitten alan palella.
Nyt minä olen tarpeeksi. Melkein liikaakin. Maailman ihanin ja mahtavin. Kaikessa ja kaikista paras.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti