En koskaan ole oikein tajunnut miten rakkaus syntyy ja syttyy. Se on kaunis mysteeri. En kyllä tiedä mitään sen kuolemastakaan. Ehkä se kuolee, kun sitä ammutaan päähän. En vain ole koskaan nähnyt sellaista.
Tiedän miten se haihtuu. Joskus se haihtuu klo 22.49 alkusyksystä, perjantai-iltana. Pitkän ja hedelmällisen puhelun jälkeen. Se haihtuu ainakin siihen, kun mies on valmis vaihtamaan maailman parhaan seksin maailman toiseksi parhaaseen. Sehän on ihan paska vaihtokauppa. Tai vaihtamaan oikeastaan mihin tahansa. Tästä rakkaudesta on jo pitkään käytetty sanaa "tää".
Se haihtuu siihen, kun ymmärrän, kuinka paljon arvostan rakkautta, huolenpitoa ja välittämistä. Ja kuinka vähän olen valmis sen eteen huoraamaan, jakamaan, anelemaan ja odottamaan. Ja siihen, miten autistisen raajarikkoiselta "tää" yhtäkkiä kuulostaa.
Rakkauden haihtuminen synnyttää minussa hetkellisen keveyden. Ruumiissa tuntuu kihisevän leijuvalta. Jossakin häivähtää ehkä orgasmi. Sitten se on poissa. Kävelen vähän aikaa ympäriinsä, käyn parvekkeella tupakalla ja alan varmistua, että tänne on pujahtanut jotakin uutta. Nurkassa on vähän surun rippeitä. Tiskipöydällä makaa kahden likaisen lautasen välissä kuolleita suudelmia. Muuten se on poissa.
Ehkä se meni vain käymään baarissa tai ilotalossa?
Sanon ihmeissäni Piialle, että minä lopetan rakastamisen. Lopetin.
Piia vastaa, että hyvä, sinä paranet.
Sitten syön monta palaa pizzaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti