Ritarinkukka ja Jumala

Yksi kukistani on täysin menettänyt itsehillintänsä. Aluksi se oli varsinainen siveyden sipuli. Sillä oli yksi sievä ja suora kukkavarsi. Muutamassa päivässä se kasvatti toisen ja idätti kolmannen. Se kukki useamman viikon, aivan kuin sillä olisi känniputki päällä ja alkoi lopulta repsottaa ja lesoilla ympäriinsä, metrin säteellä, kaataen tieltään mm. kolme sitruunapuuta. Kolmas kukkavarsi venyi muita pidemmäksi ja yhtenä viikonlopun öistä se lähti liikkeelle. Se hyppäsi kukinto edellä alas pöydältä ja jäi siihen makaamaan. Löysin sen vasta aamulla. Pulttasin sen tiukemmin ruukkuunsa. Äsken huomasin, että se puskee uutta vartta. Useampaa.

Ainoa hoito mitä se on minulta eläissään saanut, on tilkka vettä ja ihmetteleviä katseita. Huvitun sen sekopäisestä sinnikkyydestä toteuttaa itseään kuin känninen apina. Se on ritarinkukka ja vertaan sitä mielelläni ja mielessäni muihin elämäni ritareihin, joilta pahimmillaan löytyy samanlaista tarmoa olla oma itsensä, sellaisenaan, ketään säästämättä, keinoja kaihtamatta. Monilla on taito nostaa itsensä kukkimaan muiden yläpuolelle, omasta mielestään täynnä nöyryyttä ja herkkyyttä, empatiaa ja toisten huomioimista, joskus jopa yhteiseen hyvään vedoten. Tämä koskee kaikkia oletettuja sukupuolia, itseäni ja vielä elukoita siihen päälle.

Itsensä kanssa on helppoa ja mukavaa toteuttaa itseyttään, kukkia harvinaisena ja ainutlaatuisena, ehkä kerätä kiinnostavia ja trendikkäitä diagnoosejakin ja diippailla menemään. Virrata raikkaana vuoristopurona, vaikka todellisuudessa olisikin likaviemäri, joka laskee sinne samaan tekoaltaaseen kun kaikki muutkin yksilölliset paskaojat.

Aamulla mulkoilin sovinnaisesti kukkavartta, joka oli yön aikana siirtynyt itsekseen seuraavan kasvin liepeille, uhkaavasti kita ammollaan. Siirsin sitä vähän ja tungin sen ruukkuun vielä yhden kiven pönkkäämään sen hillittöömyyksiä. Sitten avasin Hesarin ja jostain syystä silmiini osui artikkeli/arvio Joonas Konstigin reality-proosaksi luokitellusta teoksesta Vuosi herrasmiehenä. En tiedä siitä mitään, koska ainakaan toistaiseksi  en ole sitä lukenut, mutta se käsittelee ilmeisen laajasti yhden minäminän, itsensä kirjoittajan, muuttumista herrasmieheksi. Matti Mäkelän arvio kertoo teoksen käsittelevän hyve-etiikan ja itsensä toteuttamisetiikan ristiriitaa.

Meni kahvia väärään kurkkuun, kun katselin samalla ritarinkukkani silmitöntä menoa. Sehän elää ja toteuttaa vain itseään. Samalla pieteetillä kuin kuka tahansa ja jokainen meistä.

...ei siis ole kyse moraalin rappiosta, vaan hyve-etiikan ja itsensä toteuttamisen etiikan erilaisista päämääristä. Konstig kuulee kaikkialta ympäriltään itsensä toteuttamisetiikan peruslauseen: ole oma itsesi, tule sellaisena kuin olet. Niin olet arvokas. (Lainaus Matti Mäkeältä, HS)

Otin lähimmät sakset ja silvoin sekunnissa ritarilta kaksi kukkavanaa sekajätteeseen. Nyt tunnen itseni ainakin Jumalaksi ja esimerkilliseksi kasvattajaksi.