12/08/2017

Taidelutkien festivaaliviikot






Kalmansäyinen marras haihtui kuin itsestään. Vähän kuin oltaisiin prinsessajuhlissa jossa kaikki on harmaansävyistä vaaleanpunaista ja kimaltelevaa ja sen vastapainoksi tarjoillaan hiilenmustia ja pehmeitä öitä. En ole ollut ylimielinen marraksen edessä, vain hetkittäin kohtuullista luterilaistyyppistä hartautta tunteva, vahingossa ja salaa.

Ympärillä on ollut asianmukaista ahdistusta ja kuolemaa, mutta se on ollut enimmäkseen säädeltyä ja ystävällistä. Pitkästä aikaa on ollut mahdollisuus viettää perinteikkäitä joulukuun festariviikkoja P:n kanssa. Emme vieläkään ole samassa jamassa kuin jokunen vuosi sitten, kun joimme Henkan vessassa litran jallupulloa puokkiin joskus neljän maissa aamuyöstä ja aloitimme sitten varsinaiset bileet. Voi olla että aika kultaa muistot, mutta ne eivät voi olla aivan vääriä, jos pelkästä ajatuksesta tulee nääntynyt ja janoinen olo ja täytyy käydä vilkaisemassa sänkyyn, ettei siellä ole ylimääräistä lihaa. Edellinen joulukuu meni harakoille harjoitellessani kokovartalozombiutta. Onneksi se meni ohi, eikä sitä tarvitse enää ikinä muistaa, muistella tai ajatella. Se on loppuunkaluttu luu se. Mädännyttä lihaa ja sen sellaista, pirtuun säilöttyä paskaa. Yök.

Tänä vuonna keikkakausi alkoi ehkä jo marraskuussa ja koska vuorottelemme sairasvuoteella, saattaa toinen olla poissa ja toinen läsnä tai sitten kumpikin on niin poissa ja pihalla, ettei pääse paikalle. Jaloviinalla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. Taudilla on. Taidelutkailemme siis puolisivistyneesti. P on se sivistynyt ja minä olen se puoli. Taidelutkailu tulee siitä, kun P luki jonkin taidetekstin väärin ja ihmetteli että onpa raju titteli. Sinä olet entinen läänintaidelutka sanoo P ja sen kunniaksi tilaan sille kotibaarissa ison jaffan ja sitten M laulaa. Kumpikin on kotona heti yhdentoista maissa. Minulla on villasukat ja vastailen unenpöpperössä Muusan tekstarivisaan. Mikä sinun lempiväri on? Saisiko olla kahvia joku päivä?

Myöhemmin hiippailen Suistamon Sähkön liepeille ja puolustusvoimain saartaman torin läpi taksitolpalle valittamaan kuljetuskaluston puutetta. Tehdään sellainen diili että kehun julkisesti taksia, en kaupunkia tai puolustusvoimia ja saan kielletyltä alueelta kyydin kotiin. Pitkä päivä on 17 tuntia reissua ja liikettä, mutta se on pientä talvisotaan verrattuna. Aamulla seuraan satavuotiaan Suomen paraatia maitokahvi hyppysissä, lapsen ikkunasta ja pyörin lapsen työtuolissa kuin karusellissa. Paraatin takapiha kiehtoo minua varsinaista paraatia enemmän. Se ihmisten pölinä ja huudot, odotus ja paikkojen haku. Lapsi käskee aamu-unen läpi sulkea jo ikkunan ja tulla pois sieltä roikkelehtimasta. Se herää ja kyllästyy intooni ja lähtee kaupungille seuraamaan varsinaista paraatia. Joku saa sairaskohtauksen kutsuvierasaitiossa ja ambulanssi pääsee paikalle vähän vaikeasti, busseihin on turha yrittää ja illemmalla kotiutuu talvisodan ihme, punaposkinen ja hymyilevä teini jolla on nälkä. Se on nähnyt kaiken hyvin, saanut paraatipaikan viime tipassa.

Itse liikun vasta sitten kun kaikki hälinä on ohi. Käyn tarkistamassa remontissa olevan kerrostalon, jonka joka ikkunalla on kaksi kynttilää. Se näyttää tavalliselta, pimeältä ja vähän kauhulta, pelottavalta. Kituvalta. Kaupungin valosaaste pitää huolen siitä, ettei kukaan kuitenkaan ja kokonaan livahda pimeän syleilyyn. On hyvä kulkea. Sillä aikaa presidentti nostaa veteraanin kävelykepin ja kaikki sanovat käsipäivää. Minä levitän käteni minne sattuu ja kiristän karvareunaista ulkoilutakin huppua niin että tuntuu. Kävelen vähän aikaa takaperin, etsin uutta juoksulenkkiä, ja kävelen oksennuksen ja koiranpaskan yli kepeästi. Joku kävelee kahdesti vastaan, mutta olen kuin en olisikaan. Niin sekin. Tämä on minulle sopiva karnevaali. Seuraavaksi Star Wars.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...