28.9.2011


Mä mietin tänään töihin kävellessä, että miksi se maailma joka kaatuu päällemme on aina niin pieni? Mietin sitä vielä töissäkin, niin paljon että unohdin avata oven asiakkaille. Ja sitten se ajatus jotenkin katkesi ja hämärtyi, kunnes ajattelin sitä taas kävellessäni kotiin. Ajattelin samalla kuinka ihmeessä uuden neljän euron chaneltakkini molemmat napit menivätkään kivuttomasti kiinni, eli olen taas päässyt laihtumaan. Eksistenssin kompetenssi ja muoto jotenkin hajosivat siihen pieneen kahden napin kokoiseen riemuun.

Näiden kävelyjen välissä mikään ei kaatunut päälleni ja hiukseni tuoksuivat vähän vaniljalle ja kookokselle kun tuuli niitä haisteli.

Ehdin myös juoda speedkahvit Paasilinnan (185-186 cm) kanssa, kuunnella Frederikiä, vasaroida seiniä, lakaista kärpäsiä, juottaa ihmisiä humalaan ja kontata tunnin verran liian lyhyessä mekossa lattialla. Mä en koskaan opi. Käyttämään housuja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti