21.9.2011



Olen vasemmalla kädellä maalannut eteisen vanhaa tasoa. Olen vasenkätinen, mutta sitä ei uskoisi kun kätöstensä jälkiä ihailee. Kissakin ihailee ja levittäytyy roiskeitten päälle ja sitten levittää sisustamisen ilosanomaa ympäri kämppää. 
Samalla olen miettinyt  kahta asiaa.



Yksi asia on se että mä en voi ja miksi mä en voi vastustaa lehmän silmiä tai lehmänsilmäisiä ihmisiä, en miehiä enkä naisia.


Toinen asia on se että jos suurin rakkaus täytyy kohdentaa vihalle, ehkä jopa pahalle, vaalia sitä, jotta vihan voisi jotenkin kasvattaa taas rakkaudeksi, niin millä rakkaudella voi sitten rakastaa rakastettavaa? Siis jos ei ole kauhalla annettu alunperinkään? Mä olen alkanut epäillä että mä olen hyvä ja rakastettava nainen joka ei tarvitse isoja annoksia. Ja jos rakkaus ei kulu tai vähene vaan lisääntyy aina vaan, vaikka sitä kuinka pilkkoisi paloiksi ja jakaisi, niin miksi maailma on niin rakkaudeton? `


Mä en kyllä ala. Mun kelmu ei ole ihan paikoillaan enää ja mä ryhdyn paljastelemaan todellista luontoani. Pehmeää, notkeaa, rakastavaa, välittävää ja herkistä herkintä herkkää.


Suu täynnä kermaa mä vaivun uniini, oispa siellä lehmiä ja vanhoja mustavalkoisia filmejä näytillä.


Tanita Tikaram – Feeding The Witches


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti