20.1.2012



Valvotun yön jälkeen talon mustin kahvi näyttää ja maistuu keitolta.

Puoli seitsemältä päätin jättää sohvan siirtämättä. Säälin alakerran naapuria joka on koko aamun kuunnellut lattialle tiputtelemiani nauloja, neuloja ja ruuveja. Olen lajitellut ne sievästi uuteen punaiseen lokerikkooni. Samassa lokerikossa on hakaneuloja, rintaneuloja ja nappeja. Olen hyvin looginen. Yksinäisen naisen lokeroissa voi olla mitä vain.

Kaivauksissani olen löytänyt kaikenlaista ja lopulta myös lintsannut tuhovimmassani. En kykene hävittämään kaikkea. Mutta kykenen tiivistämään, kerrostamaan ja lintsaamaan niin, että näyttää kuin laatikoissa vallitsisi järjestys. Minun järjestelmällinen järjestykseni.

Löysin poikaystävän. Sen saman jonka löydän aina uudelleen. Tai joka löytää minut. "Kyllä sä sari oot saatanan ihana nainen." Onko siitä 24 vuotta? Kun se heitteli mua tyhjillä ja täysillä viinipulloilla? Koska se oli niin mustasukkainen. Mun poikaystävälle. Aika tarkkaan. Ja aina se ihmettelee että eikö mulla ole sitä ja tätä ja miestä ja seksisuhdetta ja mitä niitä nyt onkaan? Ja minä vastaan että ei kun ei vaan ole. Mä en koskaan muista sanoa mitä mulla on. Niinku esimerkiksi uusi kissa. Se pyytää etten rakastu siihen koska se ei kestäisi sitä. Mä en henno sanoa että ei tarvitse pelätä. Ja ehkä mä olenkin jo rakastunut ihan toisaalle.

Mä olen ihan tavattoman uupunut. Vähän kun olisin yrittänyt hirttäytyä. Mutta se johtuu taas ihan muusta. Pesen itseni, menen ulos, universumin kautta kahvilaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti