15.2.2012


Melkein kahteen päivään en ole itkenyt. Mä olen takertunut siihen mitä mulla on käsissäni, tässä ja nyt, ei missään menneisyydessä tai mahdollisesti tulevaisuudessa. Vaan mua vastapäätä ja mun vieressä, katsomassa silmiin ja olemassa.

Mun hehkuni palailee, se tarvitsi vain elokuvaa, etanoita, taloussuklaata,  kymmenen tuntia taukoamatonta unta ja suudelmia kauniilta mieheltä joka on niin niin kaukana ettei koskaan yletä minuun. Suutelee silti, aamupalaksi, juuri oikeaan aikaan, vaikkei osaa kieltäni, vaikkei mitään.

Ja mun naiseni! Ihanuuksia, pulleita toukkia nälkäisenä nokkivalle minulle, asiallisia, vihaisia, rakastavia, suoria ja luotettavia tukipylväitä, huojumattomia, pehmeitä silti.

Mä olen melkein pahoillani joidenkin osattomuudesta tähän ja muhun.

Sen kunniaksi mä menin tänään kävelemään aivoni vinoon. Huomasin jossakin vaiheessa nauravani vähän ääneen itselleni, sopottavani. Mä menin sitten kenkäkauppaan ja sovittelin aika monta paria. Sitten ostin ne kengät kaikilla rahoillani. Mä kerroin myyjälle, että tuon näitä huomenna varmaan takaisin, ainakin suurimman osan. Hymyiltiin kaikilla suilla.

Vähänkö ässää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti