Viime päivinä mun elämä on jotenkin mennyt niin, että herään aamulla ja seuraavaksi on yö. Saan silmäni auki ja kello on yksi ja kaksi ja kolme yöllä. Ja sitten se on  neljä ja mä katson ulos ja mietin, että onkohan tuo auringonlasku vai -nousu? Ja mikä kuukausi nyt on? Onko nyt joku kuukausi?

Niinkin käy, että seison yllättäen keittiössä ilman mitään hajua siitä, kuinka mä taas olen leiponut kaksi kiloa sokeria piirakaksi. Vaikken syö sokeria enkä piirakkaa. Sitten on taas aamu ja joku on syönyt piirakan. Melkein. Puoliksi kokonaan.

Äsken mä heräsin vessasta. Harjasin hiukset ja ajattelin jotakin suurta. Tai siis pientä, mutta silleen isoa ja vapaata, vähän kun karannut kuumailmapallo. Jotakin todellisuudesta ja arjesta. Sidoin hiukseni ponnarille ja rasvasin käteni. Ajattelin että tässä mä olen, todellisuudessa lillumassa ja rasvaan sormiani yksitellen. Kosketan todellisuutta puolikylmillä varpailla. Ja että se on ihme, se lattiakin. Matkalla kynän luo mun ajatus katkesi ja lattian läsnäolo unohtui.

Luulen silti, ettei tarvitse mennä kauas löytääkseen itsensä. Yleensä maanantaihin meneminen riittää.

Devendra Banhart – Santa Maria De Feira