Mistäköhän mä taas aloittaisin? Hyvien ihmisten juhlasta tai yöllisestä frisbeeurheilusta, rakkaudestani keinonurmeen, huumeista tai auringosta. Ehkä masentuneesta miehestä, joka kaapi murusen mun sielun rippeistä. Tai laulamisesta ja kävelemisestä.

Mä kävelin viime yönä ja ajattelin. Sitä miten lempeäksi ihminen voi kesäyönä heittäytyä ja sallia kaikenlaisten limaisten aaatosten tonkia päätään. Mulle tuli ihan kylmät väreet siitä kuinka saamaton mä olen ollut ja kuinka kiltti. Mä en nyt keksi mitään pahaa sanottavaa kenestäkään. Paitsi ehkä ihan anekdoottina voisin mutista jotain siitä naisesta, joka kirjoitti esseen Yksinäisestä sotilaasta. Tiedättehän, se Väinö Linnan mestariteos.

Mä olen ilmeisesti ollut ihan liian sosiaalinen ja inhimillinen viime viikot. Multa kysellään audiensseja ja ihmiset ikävöi mua. Se sattuu. Eilenkin mä sain Pian itkemään, kun lauloin sille puhelimessa. Toisaalta, kun kolikkoa tarkastelee sen kääntöpuolelta, näkee sen kääntöpuolen. Kääntöpuolella eräs omalla nimellään esiintyvä miestyyppinen henkilö kertoi eilen, että tämä meidän blogi on ihan paska. Ihan tosi paskan paska. Enkä mä osaa edes kirjoittaa. Ja mut haudataan elävältä ihan kohta ja muistolaatassa lukee että tässä lepää. Lepää?

Että mä en muka osaisi kirjoittaa? Mä olen tähän sitä mieltä, että omalla nimellään blogissa esiintyvä miestyyppinen henkilö ei vaan osaa lukea. Eikä se osaa edes toivoa kun tähdet lentää taivaalla. Luuserihippi on se mies. Onneksi sillä oli pontikkaa, pottuja ja mällikahvia. Tiedättekö te mitä on mällikahvi? Se on ihan sitä itseään.

Mun pitää mennä, mun poikkis on ihan pitkästynyt, koska edellisestä yhdynnästä on jo vartti ja pitäis ehtiä vielä metsäänkin. Mun poikkis on ihanan herkkä. Se on jo monta kertaa meinannut tappaa mut, kun se on väistellyt jotain vitun västäräkkejä valtatiellä. Onneksi ihan kaikille ötököille jotka lentää tuulilasiin, ei tarvitse järjestää hautajaisia. Ei muuten tarvii mullekaan, se tässä selväksi nyt tehtäköön tsau.