Kahvilla ketjubaarissa. Paskaa lattea.

Kakulla 

Kakulla 

Olskulla Alessa. 

Keikalla
J! Kumpulainen&Veijarit 

Muutama päivä on mennyt mukavasti hippaillessa synttärikarkeloissa. Kun on tarpeeksi vanha, täytyy aloittaa ajoissa, ettei kuole ennen deadlinea. Tänään on deadline ja minä elän. Jippijaijee.

Söin eilen hyvin paljon kakkua ja toissapävänä jorasin lippalakkikansan parissa ja parina. Kiihkeitä ovat nuoret miehet. Niiden alkoholinkulutus on sitä luokkaa, että todellisuudentaju naiskauheuden suhteen muuttuu ratkaisevasti. Suosittelen kaikille janoisille puumille. Paitsi etten pidä siitä puumavertauksesta, se on jotenkin teennäinen. Ihan sama se on mitä tai ketä paneskelee, jos on sellainen panomieli ja osaa valita puumansa tai nuorensa oikein ja hyvin. Ja joskushan voi käydä niinkin, että puuma sammuu alastomana riisikebabin päälle, ei  toiveikkaan lippalakkinuorison.

Eilen päiväkännäilin piiiitkästä aikaa Paasilinnan kanssa. Meillähän on satunnaisia ongelmia päästä itse asiaan, sillä yleensä kohdatessamme arskamagnetismi on kohtuullisen vahvana liepeillämme, jokaisessa henkäyksessämme suorastaan. Täytyy melkein etukäteen tietää, jaksaako kuunnella ihmiskohtaloita, varsinkin kun ne arskojen kohdalla ovat yleensä suht identtisiä. Eli ennen oli toisin, nyt on näin, kerroinko jo että lapset, että puoliso ja niin huonosti? Että Niuva ja psykologi? Jaksaa täytyy. Vain te voitte auttaa ja joskus viranomaisetkin auttavat minua ja vaimoa kun ei meillä oiken suju. Ja kaikki on minun syytäni. Mitä minä teen, kertokaa heti. Juotteko te olutta?  Voitteko te kuvitella? Sanokaa minulle mitä minä teen? Aiotteko te lähteä pois? Minä tapan itseni jos te jätätte minut!

Niinku että riittääkö oma inhimillinen lämpö tuohon kaikkeen. Ettei vaan käske samantien kaikkien mennä ja tappaa itseään?  Mun kohdallani on taas todistunut se, ettei riitä mun lämpö. Sanoin taas ihan selkeästi että jos haluat tappaa itsesi, ole hyvä, mene ja tapa. Onko se kuitenkin pakko sanoa aina ääneen? Joskus kyllä on. Varsinkin kun jokaisesta oluthörpystä itsesäälistyvä arska istuu mua vastapäätä, housussa jo vähän kuivuneet kuset ja pyyhkii kyyneltä silmäkulmastaan. Todellisuudessa ei ole edes sitä kyyneltä, on vain myötätunnonjanoinen humalaisen ele, jäänteinä niiltä ajoilta kun itku vielä irtosi. Ja vieressä istuu Paasilinna, jonka kanssa on tuskin ehditty päivää sanoa ja aikaakin on jo kulutettu kaksi tuntia. Että nähdään taas marraskuussa. Yhdessä Arskoja.