"Kaikki olemme juoppoja, lutkia täällä, kuinka ikävää meillä on yhdessä!" 

- Anna Ahmatova

Olen päästänyt itseni helpolla jo muutaman vuorokauden. Iloitsen uudesta työhuoneestani. Menen sinne täyden kahvilastin kanssa, istun tuoliin, availen naistenlehtiä, deadlinea, kirjoja, punaviinipulloja, puhelinta, tietokonetta, postia, kirjoja ja verhoja. Katselen ulos ja viilailen kynsiäni. Katselen tuulessa punnertavia harakoita. Mietin värjäisinkö hiukseni vai jättäisinkö värjäämättä. Hyvin usein jätän.

Olen siirrellyt pöytiä viikon. Kaikella ei ole paikkaa. Oikeastaan ei millään. Eli kaikki on valtavan hyvin järjestetty. Loogisesti.

Syksy etenee. Tässä vaiheessa se tuoksuu mätäneville omenille ja vettyneelle koiralle. Yöjuoksureitiltä on puolet valoista palaneet loppuun ja askeltaminen on melkein vaarallista. On silti ihanaa juosta illalla ja yöllä. Puiden luovuttamien lehtien keskelle voi aurata polkuja. Se mihin vesi pian loppuu on jäätä.

Olen käpertynyt runotyttöjen kanssa, juonut vähän punaviiniä, vähän schoko chiliä, vähän sitä mitä milloinkin sattuu lasissa olemaan. Maitoa, porkkanamehua ja mustaherukkakeittoa. Istunut kahvilassa kahvi kahvin jälkeen.

Olen laulanut unissani karaokea, kaksi yötä peräkkäin. Se johtuu sitoutumishaluttomuuteni alitajuisesta mantrasta, jota poikaystävämies on manannut esiin.

Viihdyn vuosi vuodelta paremmin yksin. Minä sitoudun lapseen ja itseeni. Pidän perusparittomuudestani. En halua ketään sotkemaan minun ja itseni aina vaan paranevaa ja lämpenevää suhdetta.

On meillä heikkojakin hetkiä. Sitoudun naisiin. Ne ovat kallioita. Pumpulista rakennettuja kallioita. Vahvoja, hyviä, kauniita ja rakkaita. Lämpimiä ja kylmiä, liukkaita ja sammaleisia. Tuoksuvia.

Sitoudun mokkapaloihin. Sitoudun naakkoihin. Odotan aamua. Aion karata kylpylään ja metsiin. Saleille, poluille, altaisiin ja rautaan. Ihanaa on.