Lampi

Tori

Mulla on takana kaoottisen syvä pätkä aivotyötä, jonka jäljiltä olen vähän romuna. Aivotyö ei ole mun juttu, ei ole koskaan ollut. Eilen mä pääsin jo sellaiseen jännittävään tilaan jossa en osannut sanoa sujuvasti huu, saati sitten luetella postinumeroani.

Se johdatti mut miettimään 10-18 tuntisia työputkia, joiden lomassa pestään pyykit, hoidetaan sairaan lapsen mieli ja keho, säntäillään tiedostosta toiseen ja unohdetaan syödä. Tämä kaikki on ihan ok, siihen asti kun tulee aika palkita mut punaviinillä ja kehnolla ravintolaruoalla. Mä seisoin elen illalla ravintolan oven edessä ja (melkein) itkin sitä etten mä voi mennä sinne sisälle. Vanhemmiten mulle on tullut jokin raja vastaan. Muistatteko niitä juttuja siitä, miten mä unohdan vaikka pukea hameen päälleni, kun lähden ulos, tai käyn kaupassa pyjamassa?  Ennen mä naureskelin sille. Eilen mä seisoin pyjamassa siinä ravintolan ovella ja päätin jättää väliin. Musta on tullut luuseri.

Älkää koskaan tehkö liikaa töitä. Jos itket pyjamassa kadulla, uskaltautumatta sellaisenaan ruokaravintolaan, etkä jaksa juoda punaviiniä, olet tehnyt liikaa. Lopeta se heti. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi siihen, ettei jaksa juoda punaviiniä.

Tänään on kansallinen epäonnistumisen päivä. Sen kunniaksi mä sain jonkin universumin valttikortin, joka olisi saattanut johtaa kuolemankolariin moottoritiellä. Close to death -kokemukset on aina olleet mun suosikkeja. Mä inhoan jossitteluja, koska kaiken voi aina jossitella siihen malliin, että nyt oli kyllä lähellä muttei ollutkaan. Tänään mä olen antanut itseni jossitella, sillä tapahtumaketju, joka johti siihen etten koskaan ehtinyt motarille saakka rikkinäisellä autonrenkaalla, oli vallan hieno. Siihen tarvittiin kollektiivista kahvinhimoa, tarkkasilmäinen nuorimies, rikkoontunut kassakone ja ovelle asti jonoa.

Nyt mä olen onnellinen. Päivää on toki jäljellä ja olen unohtanut taas hameen kotiin, mutta se ei kauheesti haittaa. Punaviinikin tippuu.