Jouduin sanattoman ja sanomattoman liikutuksen valtaan noutaessani eilistä lahjaani. Ei se oikeastaan ollutkaan lahja, vaan kiitos, täynnä voimallisia sanoja. Sen kunniaksi mä itkeä pillitin kadulla, samalla kun hoipertelin lähikaupan kautta kotiin. Poikkis käveli mua vastaan ja kysyi, että itkeskelenkö mä täällä kadulla? Se on aina niin tyyni. Mä voisin kävellä käsilläni sitä vastaan, oksentaa ja itkeä samalla ja se hymyilisi ja kysyisi, että paljonko kello muuten on ja nähdäänköhän me illalla.

Olen mä jo aiemminkin miettinyt , kuinka vaikeaa mun on ottaa vastaan myönteistä palautetta. On paljon helpompaa olla huono, sivistymätön ja tyhmä. Saanhan mä sitäkin palautetta ja sellaista mun on aika kivutonta ottaa vastaan. Mun suosikkipuuhaanihan on olla tyhmä ja yksinkertainen! Samalla mä tietenkin hykertelen itsekseni niille, jotka tuntevat itsensä viisaiksi ja monimutkaisiksi seurassani. Toki myös niille jotka luulevat minua kuuroksi. Ne ei tajua mitä kiksejä mä siitä saankaan. Tosin välillä mä pelkään kuuroutuneeni ihan oikeasti, sillä saatan viettää useamman päivän kommunikoimalla suullisesti vain kysymällä 25 kertaa, että mitä.

Mulla on tapana joskus vähän epäillä paljon. Joudun silti mitä kummallisimpien haltioitumisten ja ilahtumisten valtaan itsekin, jopa päivittäin. Älkää kertoko tätä kenellekään, multa menee maine. Tai kertokaa vaan. Mä olen myös semisti kyllästynyt yleiseen kyynisyyteen ja pikkusievään sarkasmiin. Sellaisiin ihmisiin, jotka omahyväisyydeltään ja  kököltä sarkasmiltaan eivät tunnu enää taipuvan perusihmisyyteen. Ehkä ne pitäisi vaan kaikki tappaa.

Päätin silti kehystää saamani kiitoskirjeen huoneentaulukseni. Kiitokset kun yleensä hautautuu kaiken muun rojun sekaan. Samalla mulla on hyvä syy vältellä päivän töitä. Ainakin vielä vartin verran.