Marraskuu syö miestä. Ihmistäkin se syö.

Kuulin eilen hummauskeikalla välispiikin  mieheltä jota marraskuu syö. Mies näyttää, tai ennemminkin kuulostaa siltä, että marraskuu on napostellut hänestä muutaman raakalihaisan palan. Mies on onneksi vielä nuori, sellainen joka saa tuta marraskuun todellisen voiman ehkä joskus kymmenen vuoden kuluttua. Tosin voi käydä niinkin, että hän ystävystyy marraskuun kanssa. Se ystävyys voi pelastaa hengen. Samalla se korvaa ja kruunaa kaikki aikaisemmat kärsimykset.

Mies siis ehdotti, että lokakuuta ja joulukuuta pidennettäisiin molempia niin, että marraskuu lyhenisi pieneksi häivähdykseksi vuoden kartalla. Silloin moni mies pelastuisi. Ajatuksena se on erittäin kaunis ja inhimillinen. Omasta mielestäni marraskuu saisi olla kahdesti vuodessa ja pituudeltaan 45 päivää. Ne miehet jotka eivät siitä selviäisi, joutaisivatkin mennä.

Jos kykenee syvään ja nöyrään ystävyyteen, jopa rakkauteen, marraskuun kanssa, tajuaa kuinka eleettömän salliva ja hoitava se kaikessa raakuudessaan ja säälimättömyydessään on. Jos jaksaa seistä, seisoo marraskuu tukena kuin näkymätön kilpi. Se esittelee kaikki mustansa sävyt, viileän sahalaitaiset valoilmöt ja opettaa ymmärtämään veden ja jään terävän vuoropuhelun niiden viillellessä toisiaan. Jos sen  pystyy kuulemaan, on jo turvassa.

Marraskuu kohtelee meitä kaikkia tasapuolisesti ja epäinhimillisen arvokkaasti. Sille on yhdentekevää säilymmekö me hengissä sen huuruisenloskaisen rakkauden jäisissä kynsissä.