Sairaus väistyy ja mä olen jo imuronut kissan. Tai sen karvat lattialta. Ja loput pikkulinnun höyhenet.

Rahtauduin illaksi teatteriin näkemään uusintaensi-illassa Leea Klemolan Jessikan pennun. Se sai mut ulvomaan naurusta ja melkein kohta itkustakin. Puolitoista tuntia vatsalihasharjoituksia. Heiaheia. Niin monta keskinkertaista ja jo unohtunutta teatteriesitystä mun erittäin vajaaseen esityselämyshistoriaan kuitenkin mahtuu, että mä oikein nautiskelin siitä vimmasta ja viettelyksestä jolla esitys eksytti itseensä.

Olin erityisen riemastunut kohdasta, jossa näin hetkellisesti lavalla itseni, keski-itkuisen naisen etsimässä tunnelmaan sopivaa biisiä ja onnistumalla siinä. Paniikkimärkivänä hoilottamassa viimeisen mammutin perään ja tanssimassa surkean makkaranhakuisen terapiakoiran kanssa, joka oli juossut itsensä uuvuksiin jäniksen perässä ja paetessaan itseään. Voi meitä aivottomia. Ei tarvitse lähteä eksymään kun on aivan pihalla ja eksynyt aina. Ja voi niitä jotka eivät eksy millään. Niitäkin joissa ei ole eläintä edes rotanalkion vertaa jäljellä.

Tämän lisäksi olin erityisen riemastunut kaikista muistakin kohdista.

Aamu palautti mut arkeen ja eläimiin. Yksi tuttu lapsi on siirtynyt sanoista tekoihin uusnatsismin tiellä. Se olikin odotettavissa vahvan kokoomuslaisen kauden jälkeen, jota taas edelsi jamaikanruohoinen niittykasvikausi ja yhdenasteinen ortotoxisuus.

Kutsuin sen mun luo teelle ja keskitysleirimeiningille.