Olen joutunut tekemään eräänlaisen kalenteriuudistuksen. Multa loppuivat punaiset neliöt joilla merkitsen pikkuiseen kalenteriini työteliäimmät hetkeni, sellaiset varmat päivät, rahavirrat ja sen sen kuinka paljon aikaa saan kuhunkin virtaan haaskata. Minuutilleen. Painoin vahingossa kaksi kertaa paniikkinappulaa, tai ehkä kolmannenkin, ja jotenkin yllättäen mulle napsahti punaisia neliöitä kaikkialle. Myös päällekkäisiä. Jokunen. Jokunen liikaa.
Mä olen jo muutamana aamuna ihmetellyt heräämistäni omasta sängystä. Varsinkin puoli kuudelta heräämistä. Varsinkin kun olen mennyt puoli viideltä nukkumaan. Että miten mä tähän olen joutunut, vaikka luulin olevani jossakin ihan muualla. Välillä olen pohdiskellut sitä, että olenkohan mä ollutkaan missään. Missä minun olisi pitänyt olla? Olenko unohtanut ilmoittaa jonnekin, etten ole täällä koska olen siellä. Ja missä kaikkialla olen unohtanut jo olleeni?
Silti alan olla sinut juoksurytmini kanssa ja huomaan, että tämä sopii minulle. Hetkittäin. Olen kuin vieteriukko joka sinkoilee pisteestä A kaikkiin muihin pisteisiin ja sitten takaisin A:han. Vieterit vaan venyy päässä, kun vaihdan moodista toiseen. Sellainen pitää valveilla, vähän niinku hereillä.
Oikeesti meidän nukkumisjärjestelyistä voisi kirjoittaa kirjan. Ei ole kummallista, että välillä ihmettelen heräämistäni. Siirtelemme lapsen kanssa sänkyjä huoneesta toiseen ja rakentelemme erilaisia pesiä. Itse herään usein sohvalta. Lapsi nukkuu mielellään uusimmassa sängyssä, sillä siinä näkee hulluja unia. Juuri nyt lapsi on sohvalla ja minä tässä hullujen unien sängyssä. Kukaan ei ole työhuoneen isossa sängyssä. Olisin siellä mielelläni, mutta lapsi haluaa herätä mahdollisimman läheltä minua. Vielä muutama päivä sitten työhuoneen iso sänky oli olohuoneessa, mutta se itse halusi mennä takaisin työhuoneeseen, yksin ja rauhassa. Ja tämä uusi hullujen unien sänky on niin pieni vielä, ettei se uskalla nukkua yksin. Se haluaa olla mahdollisimman lähellä sohvaa. Ja mulle taas kelpaisi pari hullua unta juuri nyt.
Mun poikkis on hävinnyt. Se alkoi siitä että se teki päätelmiä. Ja insinööri kun on, suoritti yhteenlaskua. 1+1. Se johti siihen, että se ymmärsi asioita. Mä erehdyin kysymään, että mitä se ymmärsi, mutta se sanoi ettei se mitään. Sitten se sanoi menevänsä ulos. Nyt se varmaan on jo ulkona.
Itse saatoin ulkoistaa poikkiksen ihan huomaamattani jo muutama viikko sitten. Mä en vieläkään varsinaisesti ole mitään ihmissuhdemateriaalia. Se on vähän surullista. Menkää ja tehkää te jotka jaksatte olla ihmissuhteisia, mustasukkaisia ja kaikkea sellaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti