Sortumisvaara

Joskus tulee se hetki kun hanhen selästä valuu vesi. Tai kamelin selkä katkeaa. Ja heinäsuova menee neulansilmän läpi.

Palelee. Kuvittelen olevani Hohdon Jack Nicholson, paitsi että mulla on kahdet villasukat ja yksi villapaita ja mä istun sohvan nurkassa. Ei mulla ole edes kirvestä. Tämä ei ole varsinainen labyrintti, mutta tässä pari päivää vähän kaikki on ollut mulle labyrinttia. Tai ehkä tämä on vain helpohko ristisanatehtävä, jota en ehdi täyttää.

Paitsi lomalla. Mä en ole saanut viikonlopun hommia tehtyä koska menin lomalle. Olin ainakin vuorokauden, melkein. Makasin saunassa nestehukkaan asti ja puhuin, puhelin ja selitin, maalailin, valitin, tuskastelin, hihittelin, raavin, paheksuin, ihmettelin, totesin, kauhistelin ja pesin. Voi olla etten kuunnellut, mutta Pian luona mulle käy aina niin. Valun kuin vesi heinäsuovasta ja menen neulansilmän läpi. Puhdistun. Ehkä mä jo seuraavalla kerralla kuuntelen. Tasapainon vuoksi.

Mä en ole vieläkään oppinut kuulemaan niitä joilla ei ole muuta kuin itsensä ja oma äänensä. Sitten kun minä, joskus kun, kun minä, minä kun, tulevaisuudessa, nyt kun, jos, minä, aika varmasti, jo ensi vuonna. Sellaiset ihmiset eivät oikein ole, koska ne eivät koskaan ole läsnä, tässä ja täällä.

Tänään sain vartissa pakkini sekaisin ja nostatettua kuumeen. Ennen sitä join kahvia ja päivitin tietoja. Tiedättehän sen kun vaihdellaan kuulumisia ja kerrotaan missä mennään. Omat kuulumiseni saivat minut lopulta  vähän hysteeriseksi, sillä jos ne eivät olisi omia kuulumisiani, olisin kenties empatian vallassa ja keräisin katastrofiapua itselleni. Sytyttelisin ainakin fb-kynttilöitä. Oli kovin turha niiden kaikkien lauseitten jälkeen sanoa, että mä olen ihan tasapainossa ja kaikki on oikein hyvin. En ole pahoilla mielin.

Oksentaminen saattaa olla juuri oikea ratkaisu joskus. Kun on niellyt liikaa. Vieraita esineitä, ikäviä näkyjä.

Välillä vaan tulee ruumiita.