Kuvittelen aina selvinneeni läpi marras- ja joulukuun, tammikuunkin, mutta tässä vaiheessa vuotta huomaan yleensä vain sinnitelleeni talviunessa, silti uneksimatta. Vähän mykkänä ja voimattoman mustana, kuin seisonut musta kahvi, joka piirtää mustaa viivaa kuppinsa sisäseinään. Jälkeenpäin olen aina hämmästyneen tyytyväinen ja ihmeissäni, siitä etteivät ranteet vieläkään ole auki ja kaikenlaista säätöäkin on tapahtunut, ilmeisesti ihan autopilotilla.
Istuin eilen ihanien miesten kanssa baarissa. Kahvilla vaan. Olin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan iloinen ihmisistä ympärillä. Musiikista. Äänistä. Oli kiva katsella kun ne söi ja joi, hymyili, juoni ja soitti. Minäkin olin vähän kotoisa ja vähän hereillä. Aika pienellä minusta saattaa kuoriutua ihminen. Voi olla niinkin, että vuoden resurssit, ihmisrakkaus, meni siinä sessiossa.
Tänään istuin kahvilla työn merkeissä. Yritin kertoa miksi kuulostan välillä humalaiselta zombielta puhelimessa tai lähetän viestini ulkoavaruuteen. Joudun keskeyttämään työni joidenkin toisten tärkeitten tähden. Aina kaikki ei naksahda minuutissa kohdalleen, koska maailmojen rajoilla on välitila joka aiheuttaa kielilläpuhumista, sätkyilyä ja epäjärjestykseen taipuvaisia raajoja ja mongerrusta. Olimme yhtä mieltä siitä ettei minulle ole aina hyväksi olla tavattavissa.
Kotimatkalla mä tajusin miksi joskus on vähän raskas olo. Sanoin sen äänenkin. Me olemme tehneet kovasti töitä, mutta mulle on ihan sama olenko tehnyt yhtään mitään vai kaiken. Kaikki on minulle sama kuin ei mitään. Vähänkö ankeeta.
Tarvitsen nyt vähän hemmottelua ja silitystä, punaviiniäkin. Saunan ja hierontaa. Mä olen oikein pirteä, mutta on ihan vitun ankeeta aina itse hemmotella itseään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti