Nyt tarvitaan väkivaltaa

Mä kipaisin yöllä ensiavun kautta kiertämään Lappia lampea. Eilinen punkku ei siis varsinaisesti rentouttanut tai unettanut, mutta sai mut kyllä laulamaan puoli kolmelta yöllä, että anna mulle tähtitaivas. Ei antanut. No en laulanut. Kävelin, puhuin, sätin, tiskasin, kuuntelin piirsin ja paranin. Olen muuttunut rotanväriseksi, mutta mä en tarvitse päänsilitystä juuri ollenkaan, juuri nyt juurikaan.

Todellisuudessa mua ei kiinnosta vitun vertaa mitä olen tehnyt. Pääasia on, että mua ei väsytä ja olen pitänyt vapaapäivän jonka seurauksena olen piirtänyt väkivalloin näkyvämmäksi omaa kieltäni. Samalla olen hokenut ääneen, että nyt tarvitaan lisää väkivaltaa. Jokaisen viivan ja pisteen on oltava minusta lähtöisin ja mitään oppikirjamaisia mielikuvia ei saa päästää tunkeutumaan väliin. Ajatus ei saa herpaantua ja on oltava läsnä, samalla kun mittaa universumin olemattomuutta, kuljettaa hiiltä kuin purkaantuvaa lankaa jolla ei ole alkua eikä loppua. Jotakin näkee ja se tulee mukaan, kuivuneita lehtiä ja märkiä vittuja. Monipäiväinen piirustustunti on muotoutunut vitun ja puutarhan vuoropuheluksi, vaikka niinkään ei saisi käydä.  Että olisi muka jotakin valmista, jotakin mitä jatkaa.

Minulta puuttuu seinä. Tänään minulta puuttuu vasen käsi. Se hetki on paras kun unohtaa sen puuttumisen ja oikea käsi on tarpeeksi.

En minä näköjään ole pitänyt vapaapäivääkään. Viinilasia nuollut ja minuani. Nyt palelee ja menen kuumeiseen suihkuun.