Tänään mun piti leppoistaa mun elämääni. Tein sitä enimmäkseen pyykkituvassa. Mua ei oikeastaan huvittanut tehdä kenenkään eteen yhtään mitään, varsinkaan itseni, mutta puhdas pyykki on sellainen asia, jota voisi hätätapauksessa vaikka syödä.

Tietäähän sen mitä siitä seuraa kun mä alan kunnolla downshiftailla. Tai ei oikeastan tiedä vaan huomaa sen vasta kun seisoo keskellä keittiön lattiaa, itkee ja huutaa ja karjuu puhelimeen, sitten seinille, sitten lapselle ja sitten ihan vaan itselleen. Lasten keskuudessa niitä kai kutsuttaisiin itkupotkuraivareiksi, mutta kun nainen 43 vuotta, heittäytyy elämänsä keskiöön, sitä voi ihan hyvin sanoa downshiftaamiseksi. Mun elämä leppoistui valtavasti. Kuin pimahtanut ja räkää vuotava kaksivuotias marketin lattialta, mäkin menin päikkäreille. Voi olla etten nuku enää ikinä, niin makoisat oli mun unet. Lapsen kanssa varovasti puhuttiin Manaajasta.

Eilen mä leppoistuin keksimällä ihan omasta päästä leivän, tai rieskan, tai jonkun letun, mitä lie. En muista enää mitä laitoin siihen ja kuinka paljon, mutta jauhoja ja suppilovahveroita rouheena, ja kuivahiivaa ja vettä ja currya, vähän sammalta ja jokusen havunneulasen ja ilmeisesti pari pientä eläintä. Kaulin ne letuiksi ja paistoin uunissa. Ne kohosivat pikkuisen, joten tuoreeltaan leipä ikään kuin halkesi itsestään ja sinne saattoi latoa voita täytteeksi. Hyvin kätevä ruoka. Kun sain sitä syödäkseni, olin hetken Intiassa tai missä lie Balilla. Lopputulos vastasi mielikuvaani. Usein mulle käy näin ruokien suhteen joissa on sieniä. Johtuu äidinmaidosta. Tosin en aikanaan saanut paljoakaan äidinmaitoa, mutta sieniä sain. Korvasieniäkin, vähällä ryöppäämisellä.

 Ihmekös minusta onkin tullut.