Viikko on valunut ylitseni kuin vesi hanhen selästä. Mulla on selkeitä ongelmia ajan kanssa. Kun sen niputtaa 24-tuntisiksi pötköiksi, joiden sisällä tehdään työtä, nukutaan ja syödään, mä joudun ongelmiin. Varsinkin tällaisina viikkoina, kun työtä ei ole ja samalla sitä on niin vitusti että veri lentää korvista.
En luo mitään, en ajattele mitään, en fiilistele, suoritan vain. Elän sellaisen rytmin mukaisesti, jossa nukkumaan mennän suoraan näppikseltä, kaatumalla selälleen faaraomaisen suljettuun asentoon ja laitetaan koneen herätyskello soimaan neljän tunnin päähän. Puhelin laitetaan soimaan myös neljän tunnin päähän ja herätyskello. Kyllä, ostin kolmen egen herätyskellon jo joulukuussa. Käytän sitä harvoin, sillä en herää sen soittoon, mutta en saa nukuttuakaan sen naulatessa aikaa sekunnin tarkkuudella. Pahimmillaan herään koneen piipitettyä kolmatta tuntia, herätyskellosta puretun patterin painaessa otsaluuta.
Parhaiten suoriudun unohtaessani ajan. Nyt minä nukun. Nyt minä herään. Oho, patteri otsassa. Nyt minä en katso kelloa. Nyt minä juon kaksi pannullista kahvia. Oho, kaatui pöydälle. Nyt minä kirjoitan. Nyt minä katson tässä välissä yhden elokuvan. Oho, kello on neljä aamulla. Oho, katsoin kelloa. Nyt on kiire. Nyt minä istun ja tuijotan. Nyt nousen seisomaan ja venytän kämmenet lattiaan. Nyt minä kävelen.
Maanantaina minusta tuntuu aina, että aikaa on ihan loputtomiin, sitä on ollut, sitä tulee olemaan ja itse uiskentelen kuin joutsen halki aikain, liukuen kohti perjantaina häämöttävää deadlinea höyhenenkevyesti ja sulavasti.
Kaikki jää paikoilleen. Kahvitahrat tiskipöydälle, lautaset ympäri asuntoa, peitot ja tyynyt kasoiksi paperin sekaan. Puhun ääneen, mutta enimmäkseen naukuen, sillä ainoa huomiotani vaativa olento on kissa. Höyhenenkeveys on totaalisen hukassa.
Ja sitten olenkin valmis jo torstaina. Silmien ympärillä on paljon ylenmääräistä mustaa ja polviin sattuu liikkumattomuus. Mulla on vuorokausi vapaata, jonka käytän tuijotteluun ja virnuiluun. En tee mitään. Ennen lapsen saapumista potkin pakastettujen minituulihattujen silvotut pakkaukset pahvikasojen suuntaan ja suihkutan vahvasti kevätkukilta tuoksuvaa pesuainetta ilmaan. Kerään kahvikupit vessasta ja naamioin tiskikasan näyttämään tuoreelta. Joskus ihmettelen, että pääsisin helpommallakin, esimerkiksi vain tiskaamalla.
Viikon aikana tapahtuu hyviä asioita.Yritän vähän tuntea iloa, mutta se menee ohi ja hukkuu suoriutumiseen peitto- ja pahvikasojen seassa. Kaikki on minulle yhä sama kuin ei mitään.
Nyt olen jo vähän iloinen. 9 tuntia unta putkeen ja olen taas ihan uusi. Sain kahdeksi kuukaudeksi taiteilijaresidenssin Espanjassa käyttööni. Vielä maanantaina hikolin rahoituksen perään, mutta nyt ei ole mitään hikoiltavaa. En vain ehdi ajatella koko asiaa, en vielä vähään aikaan, mutta sitten kun ehdin, lupaan vetää ihan oman ajantajuni mukaan. Siitä tulee hauskaa.
Jippii ja hurraa hip hei. Ei ihan vielä irtoo, mutta kohta....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti