Savolaisten kanssa, aika mones osa

Viikonlopun raskaan juoppoputken työputken jäljiltä mä heräsin eilen aamulla kauhuun. Istuin kermakahvin kanssa koneen eteen, sukat ristissä ja valmiina kirjoittamaan, siirtämään, liittämään ja käsittelemään. Tajusin, etten muista salasanaa kirjautuakseni sisään. Yksikään oma tiedostoni ei liiku eikä muutu eikä kehity, ennen kun muisti ryhtyy palauttamaan tietojaan. Lievin reaktioni oli itku ja parku ja sitä seurasi jokin äänenmurroksen kaltainen tila, jossa inisin yhteistyön hedelmiä odottavalle Kainalosauvalle, että ynnyyhnyyh anteeksi kun mä kimitän. Voi ei miten mä kimitän. Mun on pakko päästä pois täältä.

Iltasella salasana palautui päähän. Lapsia kannattaa tehdä ainakin yksi, koska niitä voi käyttää ulkoisena muistina kun oma alkaa reistailla. Muistitaakan pudottua harteiltani, tajusin etten ole syönyt koko päivänä muuta kuin joukon erikokoisia kahveja.

Onneksi melkein muistin missä on elävää musiikkia ja muusikoita, joten menin sinne syömään. Mä olin savolaisuuden polttopisteessä. Puskasavolaisten piirittämänä mulle tulee usein typerä olo, eikä se johdu siitä että mä olen typerä, vaan siitä että samalla tavalla kuin viittomakieli, savon kieli on mulle ainainen arvoitus. Olen ollut täällä jo niin monta vuotta, että kaikki tietää ettei mun kuulossani ole mitään vikaa. Joskus saan jonkun kivasavolaisen tulkkaamaan kaverinsa puheita. Montako oikeasti savolaista tulkkia te muuten tunnette? Mä en tunne yhtään. Herää tässä kysymys että miksi näin?

Söin etanoita ja rannareita, koska kaikki savolaisetkin syö. En halunnut erottua joukosta. Se etanoiden syöntikin on varmaan jokin heimo-ominaisuus. Ne etanat on vaan tarttuneet minuun täällä, tai sitten olen ollut etanoitten suhteen vähän savolainen aina. En ole koskaan nähnyt kenenkään syövän tai tarjoilevan (paitsi itseni) esimerkiksi mustaamakkaraa, mutta etanat on kaikilla ruokalistoilla.

Kaikki sujui hyvin siihen asti kun solisti tiedusteli yleisöltä, mahtaako täällä olla ketään espoolaista. Oli pakko puuttua asiaan ja ilmoittautua. Se tarkensi eli zoomasi Matinkylään. Että onko joku joskus ollut siellä? Minä olen ollut siellä aina! No, ainakin aina joskus olen ollut ja mun nuoruuteni muistoja ei kukaan saatanan savolainen ala tässä raiskata! Vaan alkaahan se savolainen, aina se saatana alkaa.

 Se lauloi Espoon Matinkylästä Matinkylä Boogien, joka ei siis paperilla näytä yhtään niin pahalta kuin miltä se livenä ja umpisavolaisen suusta tulevana kuulostaa. Voi että mua syletti. Mullahan on herkkiä muistijäämiä mm. Matinkylän utuiselta uimarannalta, kesäöistä, hiljaisista yöuinneista, pyöräretkistä, jääkiekosta, räjäytystöistä, tietöistä, länsimetrosta, viskihumalasta, rakkaudesta ja ihan kaikesta. Nyt ne kaikki ovat muuttuneet savonkielisiksi.

Mä poistuin paikalta kuuntelemaan jostakin Joensuun metsästä tulevaa ihanaa poikalaulajaa ja lauluntekijää, joka lausui kauniisti että followers don't make things happen. Mulle tuli vähän parempi mieli. Sitten mulla tuli hetkeksi vähän pahempi mieli, koska muistin että unohdin maksaa ruokani edellisessä paikassa. Se taisi mennä esiintyjien piikkiin. Eipä mitään. Laitan niille vielä laskun perään jos kehtaan.

Yöllä mun oli vaikea nukahtaa, vääntelin vähän kuvia ja pelkäsin aivojeni keksivän taas jotakin aamukivaa. Mä heräsin aamuyöllä orgasmiin. Kiitos aivot.



Palanen oikeaa Matinkylää.