Ei ole olemassa mitään rohkeutta, jonka vuoksi onnitella itseäni.
En ole erityisen murheellinen tai iloinenkaan, lähinnä taas kyllästynyt siihen että herään kuudelta, en muista nukkuneeni, mutta aina on aamu ja kello on kuusi.
Ja on mentävä jonnekin, on ajateltava jotakin, on kuunneltava ja skarppailtava. Tänä aamuna mä melkein pääsin juoksemaan, mutta jäin sitten makaamaan sänkyyn, lenkkarit jalassa. Keitin lisää kahvia ja huolsin virtuaalilemmikkiä, jonka lapsi on mulle ladannut ja joka siis näyttää paskapökäleeltä. Olen jo kiintynyt siihen. Tulen surulliseksi jos se on likainen ja nälkäinen, eikä sillä ole hauskaa. Silitän sitä. Se läähättää, mutta siitä ei taida saada ekstrapisteitä. Sitten syön mansikoita. Ne ei maistu millekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti