Elämä on nuolemista

Linnut soi mun päässä vaikka sulkisin kaikki ikkunat. Liikenne laulaa lujempaa. Olenko mä jo puhunut noitten mopedien tappamisesta ja mopedistien murhaamisesta? En itse jaksa nyt tappaa, joten yllytän ketä tahansa hävittämään ne sukupuuttoon. Huolimatta siitä vanhasta sanonnasta, että mikäpä pahan tappaisi. Kaipa siihenkin on syynsä, että itsekin yhä elostelen tässä.

En oo muistanut kunnolla olla selviämättä,  joten tänään mä romahdin. Kesken matkan suoritin hallitun tipahduksen. Sellaisen, että ehdin saada ison kupillisen suodatinkahvia eteeni. Mun piti muka tehdä jotain, mutta tajusin ettei mua huvita paskan vertaa tehdä sen asian eteen mitään. Jännä tunne kun kärvistelee sekopäisyyden silmässä ja alkaa olla varma sabotaasista ja salaliitosta. Aika tasan tarkan varmasti olen salaliitossa. Mulla vaan ei ole todisteita. Itseäni vastaan ja itseäni vastaan.

Katselin yhtenä päivänä kun koira joi nuijapäitä ojasta. Voi olla että mäkin olen salaliitossa elävä nuijapää, jonka joku kohta juo. Odotan sitä innolla.

Eilen mä istuin kahvilla ja juttelin P:n kanssa siinä samalla, kaiteen yli, koska kukaan tervejärkinen ei jää mun kanssa istuskelemaan mihinkään paikkaan. Mähän voin vaikka tarttua. Se sanoi että kyllä huomaa, kuinka mulla menee vähemmän lujaa ja sitten lujaa. Mutta elämää se vaan on. Että taivaan portilla on Pietari odottamassa ja sanoo että, mene takas, hus, vähän elämään, ei noilla meriiteillä tänne sisään. Kai se tarkoitti vaan sitä, ettei mun tarvii jonotella ja rampata edestakaisin ja sekoilla kaikissa saatanan eläimissä. Elimissä. Elämissä. Mulla on vippikortti taivaaseen. En ole kyllä ajatellut käyttää sitä.

Eilen olin toisellakin terassilla saamassa vertaistukea T:ltä. Kun mulla on näitä kaikenmaailmanjuttuja ja ihmetyyppejä. Mietin että missä kaikki on silloin kun mä olisin valmis myöntämään, että nyt natisee pää irti, pidä kii. Toisaalta, aina on joku joka ottaa vastaan. Mun väsymys vaan on niin iso. Mua ei kiinnosta joku.

Tänään mä silti melkein rauhoitin itseni. Kirjoitin kirjaan. En siis suostunutkaan tekemään mitään. Sanoin sen jo. Nostin kädet ylös ja sanoin, että minä juon nyt kahvia, tässä. Kuuntelin kun nuoripari keskusteli mahdollisuudesta nauttia gelatoa ja päivänsä muista kohokohdista. Ne kuulosti tasapainoisilta, näyttivätkin. Ne mulkoilivat mua kuin jotain paskovaa pulua, joka konginympäristön kerjäläisten ohella, pilaa niiden keskiluokkaisen ja säädyllisen rakkauden. Mulla oli mustat lasit enkä mä paljoa edes itkenyt. Se oli jotenkin niin tavallista, kadehdittavaa ja samalla ihan utopiaa, vierasta. Melkein tuli kylmä.