Heräsin aamulla kuudelta. Olen ehkä kännissä. Join tarkoituksella kaiken mitä talosta löytyy. Yksin. Ilman seuraa. Onneksi ei löytynyt enempää. Onneksi olen vielä elossa. Heräsin ihan tyynenä, kahvinnälkäisenä ja hyräilevänä. Katson kun aurinko paistaa, eikä mikään taaskaan tunnu miltään. Puhuin kainalosauvan kanssa puhelimessa. Se antoi mulle maailman parhaan neuvon. Se käski mun mennä nukkumaan. Ja se tuntui jo tienneen mitä mä olen mennyt säätämään, joten mun ei tarvinnut miettiä tunnustanko vai enkö. Ehkä se myös nauroi mulle.
Elämässä tulee hulluja kohtia. En mä ole tehnyt mitään väärää ja mä olen yhä tässä. Taas hyvä olla. Mutta koska liput vuoristorataan on ostettu, ne myös käytetään. Tulkoon valkeus ja aina se tulee. Ja sitten se menee. Se vaan tulee ja menee miten sattuu, sekoilee mun sisuksen ihan paskaksi ja potkii pään irti. Kuitenkin mä makaan tässä, järkevänä ja hymyillen ja mietin että tiskaisinko nuo kahvikupit vai pesisinkö itseni.
Ei ole mitään ällöttävämpää kuin salamarakastuminen, mutta se menee myös nopeasti ohi. Tosi nopeasti, palaa pois ja plaa plaa. Kahdessa viikossa ihminen sopeutuu mihin vaan. Kohta mä olen sopeutunut. Toivon että mä olisin lehmä. Koska lehmät on ihania. Ehkä mä kohta olenkin, kunhan vaan jatkan sopeutumistani.
Tai ehkä puu. Olen jo. Puulehmä.
Ainakin mulla on erinomaiset itseinhotaidot, joista voin loputtomasti ammentaa itsesääliä, kuin ämpärillä kaivosta. Samalla mä hyräilen tyytyväisenä ja jauhan kahvia, hypistelen ajatuksiani ja töitäni kun kuumeessa, keskittymättä, kipuilematta, tuulen vietävänä ja ihan pihalla.
Mun täytyy pukea ja mennä ulos. Käsikirjoituskurssille. Mä en ymmärrä miten se voi toimia. En osaa ollenkaan. Mulla ei ole mitään draamantajua. Täytyy kysyä, voitaasiinko kaikki olla ihan pihalla ja juopotella samalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti