Kurkussani painaa jokin mytty. Onneksi on ympärillä maailman todellisuus ja metsät. En minä oikeasti päässyt metsään asti. Pääsin teille ja taloille.
Kiintymyksen paikoissa ja hetkissä ei välttämättä ole sellaista yleismaailmallista kauneutta jota voi imeä National Geographicista, mutta jotakin niissä on, syvyyttä ja voimaa, kummallisuutta ja mieltä, jotka tekevät vierailuista pakollisia, osittain tiedostamattomia retkiä.
Mustan kyyn paikka, toteemipaalun paikka, piilopaikka talon alla lapsena, kellariin nukahtaminen, kevään polttaman pihkan tuoksu, joku baari Kotkassa ja isot kivet.
Löysin sisareni, mahlaa vuotavan ja katkaistun puun. Se oli niin elossa ja tulessa. Kostea, makea ja kuuma.
Minä en ole. Olen taas viileän asiallinen, lahonnut toteemi, joka ihmettelee, loppuuko tämä hiustenlähtö kohta.
Väsymys, syömättömyys, ilon ja raivon sekamelska ja valvotut yövuorot.
Mun maailma on jotenkin sanaton. Mutta se vuotaa pahasti. Keskittymiskykyni on nollassa ja yritän tukkia suuni ja pääni. Kuten huomaatte, en onnistu. Tänään pidän vapaan harhailupäivän, kävelen ja juon kahvini missä sattuu, enkä missään tapauksessa aio selvitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti