En halua mitäänkään enää

Merkitty nainen 

Tumppi varjossa

Kotitalotutkintaa 

Naapurissa nuuskimassa

Minua muistutettiin eilen siitä, kuinka hyväosainen ja onnekas olen. Ja ihan ilman kieltä. Se johtunee siitä, että minulla on kuitenkin jotakin. Piirrän ja kirjoitan, puhun mitä sattuu, osaan katsoa silmiin ja hymyillä, osaan huitoa, nyrpistellä ja kiroilla. Olla minä. Se riittää hyvin tähän alkuun. Minut on päästetty hiljalleen sisemmälle kylään ja se tarkoittaa jatkuvaa pysähtelyä, tervehtimistä, suutelemista, koskettelua, puhelinnumeroita, huutelua, muotokuvien maalaamista, paikkoja joihin pitäisi ehtiä, tätikavereita ja juhlia joissa olla mukana.

Yöuintisessioistani on tullut käsite. Viimeksi lauantaina aamuneljältä vein kasan ihmisiä mereen. Meri oli vähän huonona ja enteili myrskyä. Se imuroi meidät sisäänsä, viskoi, mutta sylki takaisin rantaan. Tunsin miten kammottavan tappava ja paha se voi olla. Toisaalta olen vähän hullu menemään mustaan kuun valaisemaan mereen, joka näyttää pehmeältä sametilta, mutta onkin rotanloukku, joka tahtoessaan naksauttaa minut poikki. Jollain ilveellä saan muutkin mukaani. Meillä oli mukana sukellusopettajia, mutta se tuskin olisi auttanut, jos meri olisi päättänyt juuri nyt imeä jonkun lopullisesti sisäänsä. Minulla on nyt elämysmatkajärjestäjän maine ja sen myötä sain puolitodellisen ehdotuksen yhteistyöstä. Voi helvetti. Ei se tietenkään ole mahdoton ajatus olla yöuintiyrittäjä jossakin jumalan selän takana. En oo ikinä ollut. Voisin kokeilla.

Todellisuudessa täällä ei pahemmin arvosteta itenäistä ja sisukasta naista. Mähän en sitä olekaan, mutta kuulemani tarinat ovat täynnä lyttäävää machoilua. Toisaalta, jokainen mies täällä, on lopulta potentiaalinen paskanpuhuja, puhuen maailman itselleen suotuisaksi, oli se sitten kuinka läpinäkyvästi ihan muuta jollekin muulle. Ja se on ihan hyvä niin. Kyllä maailmaan puhetta mahtuu. Jotkut on ihan pihalla, koska mähän en ymmärrä puhetta, mua ei voi puhua suopeaksi kenellekään. Olen kamalan iloinen siitä, että olen oikeasti vähän vanha ja väsynyt, toraisan kyyninien. Mutta samalla yllättävän auki. Mä en osaa täällä(kään) käpertyä ylhäisyyteeni vaan tartun ihmisiin ja sanoihin, tapahtumiseen. Ja rakastan sitä. Täällä juuri rakastan sitä.

Mä vietän valtavasti aikaa soluttautuakseni jotenkin tähän maailmaan, tietääkseni enemmän, päästäkseni edes vähän raapaisemaan syvemmältä tätä maata. (Madre mia, kun mä olen vakava!) Aivot on ihan rullalla kaikesta tiedosta, jolla en oikeasti tee yhtään mitään. Mä olen mm. saanut selville, että kylässä toimii mafia. En olisi ikinä uskonut, mutta kyllä. Täällä on neljän kopla, joka "järjestää asiat niin että ne toimivat". Suomalaisena mun on hirveän helppoa olla tyyni ja jäinen tosiasioiden edessä, tai olla olevinaan, mutta olen jo muutaman päivän ihmetellyt tätä meininkiä taas.

On käynyt niin, että olen yrittänyt vähän vaihtaa sijaintiani, myöhästyä, olla liian ajoissa ja kulkea eri reittejä, vaihtaa kahvilaa. Silti. Kahvini on maksettu jo etukäteen, tai kun olen istunut oluella ja menen maksamaan, niin joku on maksanut nekin. Joskus luulen tietäväni kuka se on, mutta yleensä en. Mulla on keskivakava vainoharha päällä.

Tämän päivän olen viettänyt luuhaten meressä ja kirjoittanut mielettömän määrän sanoja. Etsiskellyt.  Ajattelin ja kirjoitinkin, kuten varmaan kerran kuussa muutenkin teen ja vannon itselleni, että mun kummallisten miessuhteitten ja kaverimiesten on aika hävitä mun elämästä. Ne ovat täällä niin kevyitä, huomaamattomia, mutta niiden varjo on jo mun yllä, kun ajattelen paluuta kotiin. Ja se varjo on raskas. Musta. Samanlainen imuri kuin myrskyä odottava meri.  Mä en halua sitä. Mä en halua välittää tai rakastaa, vaan olla vaan, antamatta, kaipaamatta, odottamatta, itkemättä. Mitä enemmän rakastan, sitä vähemmän mua rakastetaan. En halua sitäkään enää. Mä en halua mitäänkään enää.

En halua edes tietää mun rakkauteni nimeä, koska sitä ei ole. No, jonkun perheenisän mä saatan säästää, ne on niin helppoja ja niillä on aina se perhe, vaimo ja lapset rakastettavina.

Jos mä jaksaisin, mä valittaisin, mutta en voi, koska en jaksa ja mulla on niin hyvä olla. Multa meni koko päivä sen asian muotoilemiseen, että päästääkseen irti, on otettava luja ote ja sitten vain päästettävä irti.

Päätin myös, että elämäntehtäväni on olla raukea.