Pakko kertoa, että suostuin lähtemään treffeille. En enää voi vastustaa kiusausta. Vaikka tapana kai on, että naista jallitetaan vuosikausia. Perustelen tätä sillä, että olen jo aika vanha nainen ja saatan kuolla aamulla. Olisi surkeaa olla menemättä illalla treffeille, vain esittääkseni hardtogettiä. Olen myös huomannut, että ihmisvihani on muuttunut täällä astetta lempeämmäksi. En tapa heti jos joku sanoo hyvää päivää. Annan sanoa loppuun. Joskus. Tänään ainakin.
Sain heti kaksi muutakin vakavasti harkittavaa tarjousta. Olen toistaiseksi kieltäytynyt niistä. On ollut kaikenlaista. Kuten juhla. Joku toinenkin juhla on ollut. Ja se juhlansuunnittelujuhla ennen sitä. Sain myös runon, ajattelin kirjoittaa niitä itsekin, antaa ne pois. Ilmeisesti myös kiintymykseni kahviin on rekisteröity, sillä tarjottu kahvimäärä/vrk, alkaa hipoa sietokykyni rajoja. Jos peruskatalaanin huomion keskipiste on se, että raha virtaa Madridiin, Espanjan imuroidessa rikkaan Katalonian rahoja noin 5000 e/sek, se huomaa ihan kohta, että täällä yhdessä pikkukylässä on joku samantapainen imuri asialla. Se imuroi ilmaista kahvia.
Todellisuudessa pääni ja kehoni ovat pehmentyneet. Rakastan kuumuutta, hikeä, merta ja omaa kiemurteluani niissä. Rakastan yllättävän paljon. Itken meressä ja muuten vaan. Se kestää yleensä noin 5 sekuntia ja sitten nauran. Jos mahdollista, olen jatkuvasti lukossa, torjuva ja sarkastinen kaiken suhteen, mutta vähemmän kuin ennen. Koen pieniä ja kuumia merkityksellisyyden hetkiä. Kuin sähköiskuja. Joka päivä. Voivat ne olla orgasmejakin. Eniten niistä hyötyvät lukitut kohtani, salaisuuteni, ikäväni ja rakkauteni. Laajenen ja pienenen. Kellun mustassa yössä ja meressä.
On möhkäleen kokoinen helpotus olla kaipaamatta, unohtaa kaikki ja olla sanaton. Ja samalla kaivata. Ehkä menen näin kokonaan lukkoon. Hukun mereen ja tähtiin.
Todellisuudessa minulla on kaikki sanat. En vain tiedä mitä tehdä niillä, kenen kanssa jakaa tai jättää jakamatta. Sianitaliaa, piirroksia, yksittäisiä sanoja. No existo. No nada.
Luulin olevani näkymätön ja kuulumaton. Todellisuudessa kylä seurailee tekemisiäni. Joku on aina nähnyt minut jossain. Ne puhuvat siitä toisilleen, sanoillaan. Joku uskaltaa kysyä. Ja minä vastaan. Korjaan vääriä tietoja. En ole opettaja. Ei minulla ole miestä. Ei missään. Eikä tule. On minulla lapsi. Se meni jo kotiin. Joku tunnustaa, että minua seurataan. Luulin niitä seuraajia aaveiksi. Kiva että elävätkin.
Kyllä minua seuraavat myös aaveet. Nukun aika vähän öisin. Ne liikuskelevat tässä huoneessa, seisoskelevat toimettomina, punovat valaistuja seittejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti