Pidin tänään eräänlaisen vapaapäivän. Annoin päivän itsensä viedä. Se vei. Leikiten ja ilolla. Viaton aamupäiväkahvi vietteli sulavasti luontaislääkintään, akupunktioon, huumeisiin, maalaamiseen, soittamiseen, uusiin kahviloihin ja lopulta jonkinlaiseen balanssiin Josén kanssa. Hyvä, että pystyssä pysyin loppuun asti. Puheita, lauluja, mustekalaa ja tarpeeksi kahvia.
Keskiverto katalaanin käsitys Suomesta on se, että täällä on varmasti kauheaa talvella. Yritän kertoa ettei meillä tavallaan ole mitään hätää, sillä meillä on keskuslämmitys ja oikein kotoisaa ja inhimillistä talviasuttaviksi rakennetuissa taloissamme. Se ei aina aukene, mutta esimerkki siitä, kuinka meri on jäässä talvella ja sen jäällä voi kävellä, saa Rosan tainnoksiin. Se menee to do -listalle. Seuraavaksi hän kertoo juuri nähneensä dokumentin, jossa kerrottiin ettei suomalainen puhu. Hän kysyy kuinka me oikein voimme olla aina puhumatta tai miksi me teemme niin? Minä mietin, että kuka saatana näitä dokumentteja oikein tekee ja esittää?
Ja arvatkaa mitä? Tapasin espanjalaisen joka ei puhu. Hän kertoi, että hänellä on kaksi korvaa, mutta vain yksi suu. Kerroin hänen olevan tyypillinen suomalainen.
Sain neuvon mennä mereen, aina aamulla, yhä vain uudestaan. Hassua, että olen monena aamuna yrittänyt mennä, mutta uni on tullut juuri ennen auringonousua. Olen jumittunut näihin tavallaan hiljaisiin öihin, samettiin ja siihen miten tuskattomasti ne kuluvat. Viime yönä ajattelin, etten ehkä olisi koskaan tappanut itseäni, jos olisin saanut syntyä tähän. Päivällä uskon, että tappaisin itseni missä vain. Tämä ei ole poikkeus.
Tunnistan naapurin sedän kuorsaamisen. Uuden vauvan yösyöttörytmin, roska-autojen aikataulun ja pimeän taittumisen valoon. Se on kotoista. Pimeys on niin kaunista täällä. Lämmintä, haisevaa ja silittävää. Ihoni värisee ja hourailee unissaan, muistaessaan talven ja pimeän.
Unohdin viettää siestaa ja päiväkin unohti itsensä. Nukuin viisi pikaista minuuttia illalla ja sitten vain kuljeskelin, etsin lauantai-illan ilmaisen kulttuurin ja menin lopulta iltakahville Josén kahvilaan. José näki minut päivällä toisen miehen kanssa ja kostoisku oli valmiina. José päätti olla näkemättä minua illalla. Laskin, että jos istun tyytyväisenä tässä näin, on Josén pakko nähdä minut joskus. Se kuitenkin on hänen työnsä. Istuin tyynesti kirjoittamaan päiväkirjaani.
Puolen tunnin odottelun jälkeen José oli hyvin asiallinen, ei lyönyt minua millään tai sylkenyt päälleni. Se murahti että café con leche? Kiitos kyllä ja si, gràcies, si. José ei suostunut kuulemaan sitä. Se luetteli americanot ja cappucinot, mutta sanoin että ei käy. Kaikkien kohdalla erikseen. Lopulta se kysyi hyvin vihaisena, että otanko cafe con lechen? José osaa nujertaa minut. Sitten kun se on nujertanut, se ampuu omansa. Sain jonkin käsittämättömän kahvimätön, joka oli ihan Josén omasta päästä. Maitokahvi oli tuon luomuksen alla, mutta päälle oli rakennettu uskomaton vuori kermavaahtoa, suklaalastuja ja kaakaota. Se valui yli, eikä se maksanut mitään. Tilasin toisen. José hyvästeli minut sanomalla että huomiseen. Meillä on ilmeisesti nyt diili, joka kattaa molemminpuolisen kireyden ja kiukuttelun. Ja pienet ja suuret hyväntahdon elkeet siihen päälle.
Mietin kuinka kaikki nämä vierekkäiset ravintolat oikein pysyvät hengissä? Muistelen ensimmäisen kahvini tuolla maksaneen noin 1,75. Eli asiakassuhde perustuu ilmeisesti kiristykseen, uhkailuun ja lahjomiseen. Muistuttaa lasten kasvattamista.
Muutoinkin minulle tuli eilen aivan kammottava ajatus päähän, harhaillessani kahvipöllyissäni kotiin. Tämä on Savo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti