Aikatauluista

Lounasyleisö. Oikealla sinnikkäin sissi jonka tiedän. Välillä vituttaa.

Musta kirja 

Yö rannalla.  

Pääsin kai eilen sanomasta niistä reiteistä ja aikatauluista, joita kukin noudattaa. Aivokuumeinen ja -puuroinen ajatuksenjuoksuni on ollut käsittömättömän hidasta, mutta päivitellessäni tänne, unohdin kokonaan, että mun täytyy olla tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. Siis juomassa kahvia ja kirjoittamassa isoon mustaan kirjaani. Kahden tunnin heitot sallitaan, mutta sen jälkeen alkaa puhelin piipata. Missä sinä olet? Miksi sinä et ole täällä? Olen todella huolissani nyt! Minulla on sinulle mies täällä! Se on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta sinä et?! Mitä ihmettä on tapahtunut? Vastaa heti. Tule tänne.

Öö, tuota olen suihkussa. Tuun ihan justiinsa (kahden tunnin sisällä siis).

En tajua, miten nää ihmiset voi ikinä löytää jonkun. Mutkikas toisen ihmisen paikkojen ohi käveleminen on vähän vaikeeta mulle. Olen aina kuvitellut, että voin mennä ja tulla miten huvittaa. Joskus tietenkin käy niin, että joku väärä ja epätoivottu henkilö menee tahallaan väärään paikkaan ja sitä päivitellään ja kirotaan tuntikaupalla. Päivätolkulla. Ei toivotun henkilön tunkeutuminen omalle reviirille on julkinen hyökkäys, johon vastataan esimerkiksi menemällä vielä itseään epätoivotumman henkilön seurassa epätoivotun henkilön omaan kantapaikkaan. Ja tätä nokittelua sitten jatketaan, kunnes tilanne taas rauhoittuu ja kaikki asettuvat paikoilleen.

Olen saanut välillä anteeksi sen, että olen missä sattuu ja unohdan olla siellä missä pitää. Mutta olen myös saanut raivattua itselleni vähän tilaa ja muutaman kantapöydän, joten mä joudun myös noudattamaan näitä aikatauluja ja vastaamaan odotuksiin. Koska on tosiaan ihmisiä, jotka tulevat kantapaikkaani minun takiani ja sitten joku loukkaantuu verisesti tai menee ihan sekaisin, kun en olekaan pöydässäni.

Turistit ovat usein aika epätoivottuja henkilöitä. Yhdessä kantapaikoistani olen saanut tehtyä läpimurron. Josén kesyttäminen oli helppoa kuin heinänteko, muttei kuitenkaan niin helppoa kuin yleisesti ottaen miehen kesyttäminen täällä. Niitähän ei yleensä tarvitse kesyttää kun ne istuvat läähättämään ja kerjäämään kuin koirat. Ei José.

Mulla kävi melkein sääliksi hollantilaista perhekuntaa, joka yhtenä iltana istui lähipöytään syömään. Itselläni oli mukavat oltavat, tarjoiluhan pelaa nykyään itsestään ja on yleensä ensimmäisen kahvin jälkeen ilmaista. Perhe oli oikein ystävällinen, hymyilevä ja pullea porukka. Ne eivät tajunneet mikä niihin iski. José oli tyyni, ilmeetön, epäystävällinen ja suorastaan törkeä. Se kantoi niitten ruoka-annoksia pöytään niin, että ranskalaiset lensivät lautaselta jo matkalla pöytään. Loput varisivat pöytäliinalle. Sangriakannu oli niin ahdettu täyteen jäitä ettei sinne mahtunut sangriaa edes nimeksi. Se tarjoiltiin niin, että se varmasti läikkyi ympäriinsä. Annokset olivat tietenkin pienempiä kuin tavallisille ihmisille ja kaikesta huitomisesta huolimatta perhe sai odottaa jokaista hammastikkua ja uutta haarukkaa noin vartin. Mä olisin itse jo lähtenyt kävelemään ja sanonut pahasti. Ei hollantilaiset. Ne vaan hymyili, vaikka se hymy olikin aika hyytelöä aterian lopussa.

Täällä ei aina päde se, että ruoka on hyvää siellä missä paikalliset istuu. On nimittäin muitakin syitä istua. Halvempi Estrella Galicia, päivän lehti varattuna itselle sopivaan aikaan, komea mies, kaunis nainen jne.

Mä vietin viime yön enimmäkseen rannalla. Siellä oli ihanan viileää, lämpö laski melkein 25 asteeseen ja mun täytyi kääriytyä vilttiin ja villatakkiin. Odotin myrskyä, mutta ei se tullut vieläkään. Mun oli pakko saada olla rauhassa, sillä joskus mä vaan kyllästyin siihen, että lauma äijiä kerääntyy seuraamaan uutta jaksoa sarjassa Sari syö, juo kahvia ja kirjoittaa. Saatanan maalaiset.

Sinnikkäin mun piirittäjä on niin vastenmielinen ja täynnä itseään, että se seuraa mua kuin koira. Mä olen jopa käynyt sen kanssa koirakeskustelun, esitellyt sille molemmat keskisormeni, sanonut suomeksi että painu nyt helvetin vittuun mun ympäriltä pyörimästä. Se ei vaan tajua. Ei millään. Mulla alkaa olla niin kireä olo, että olen melkein valmis säätämään aikatauluani, vaikkei minulla ole siihen oikeasti aikaa. Samalla mä menettäisin kaikki tervehdittävät ihmiseni, kantapöytäni, kanta-asiakasetuni ja melkein kaiken. Nyyh.

Apua, nyt mun pitääkin mennä äkkiä päiväkahville kirjoittamaan. Toivon, ettei mun elämäni valo luovuttanut yhden aikataulumunauksen takia.