Taisin viimeksi kertoa, että ajattelin vaan päästää irti. Tai ehkä irottautua, lopettaa turhauttavissa tunteissa loisimisen, turhissa ihmisissä roikkumisen, turhissa sanoissa elämisen ja kaiken sellaisen, mikä lisää taakkaani ja altistaa mua jatkuvasti kipeydelle ja pahalle ololle ja oksennukselle ja päänsärylle ja itkulle ja sen jälkeen vielä maksimoi vahingoittumisherkkyyteni. Sellainen päättäminen on helppoa kun on jossain tässä. Altistuneena vain itselleen ja lievästi ympäristölle, johon ei vielä ole muodostunut vakavaa suhdetta ja jossa ei ole mitään mihin juurtua, mitä kaivata. Ajattelin varmaan osittain miehiä, mutta naisia myös, ihmisiä yleensä. Vähän eläimiäkin. Itseäni paljonkin. Ja rakkautta. Etten mä jaksa säätää mitään. Toivoa, haaveilla tai muutakaan.
Sanoin kaiken tämän ääneen mun kaverille, setätaiteilijalle. Vakavana. Että mä päästän nyt irti, mua ei kiinnosta rakkaus ja miehet ja mikään sellainen, eikä oikeastan mikään muukaan, paitsi tietenkin mustekala. Ja kahvi. Ja että mä aion haaveilla nyt pari päivää rauhassa, leijua vaan. Pääsin sanomasta tämän lauseen ja työnsin vauvamustekalan suuhuni. Samalla hetkellä meidän pöytään skeittasi maailman ihanin ja iloisin mies. Se istui mua vastapäätä, tervehti setätaiteilijaa, ja käänsi sitten katseensa minuun. Mä olin jo lopettanut hengittämisen, mutten saanut nielaistua vauvamustekalaa.
Mun koko keho jotenkin lamaantui ja samalla tuntui kuin olisin saanut jostain sähköä ja pienen orgasmin. Mä tunsin hetken ajan jotain eläimellistä tai sitten jotain täysin kylmää ja koneellista. Täydellisen tiltin ja uudelleenohjelmoinnin. Ja kun se hetki oli ohi, oli kaikki ihanan selvää koko pöydälle. Nekin tunsi sen. Meidän ympärillä kiersi jokin sähkövaraus, salamat ja kaikki ja sitten me vaan jotenkin vaivuttiin toisiimme ja huokaistiin ihan samaan aikaan, ihan samalla ruumiilla. Ja saatiin molemmat. Mä aloin puhua kielillä. Enimmäkseen espanjaa, vaikken osaa sitä ollenkaan. Kerrankin mä tiesin mitä mun täytyy välittömästi tehdä. Ja se mieskin tiesi.
En vielä käsitä mistä sen voi tietää. Mulle ei ole koskaan käynyt näin. Tai siis on tietenkin, muttei juuri näin näin. Kolmessa sekunissa. Ei siinä ehdi paljoa ajatella. Eikä me paljoa ajateltu sen jälkeenkään. Sen naapurit ajattelee varmaan vieläkin. Puoli kylää valvoi meidän takia yhden yön.
Ehdottomasti kannattaa päästää irti ja luovuttaa, luopua. Universumi saattaa palauttaa kaiken kymmenkertaisena jo samana iltana. Skeittaavan personal trainerin muodossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti