Panomuuri

Suomi ei voittanut 

Atzaran Jordi on mun karkki ja suklaa 

Elvis ja sen isäntä 

La Vanguardia

Juuri kun pääsin onnittelemasta itseäni kieliasioissa, törmäsin muuriin. Kielimuuriin, ajatusmuuriin, kosketusmuuriin ja tiiliseinään. Panomuuriin. Mun piti kertoa kielestä ja kommunikaatiosta, mutta tämä panoasia syö kielen.

Olen metsäläinen. Kiivas, ilkeä, itsenäinen ja paha. En ymmärrä antaa tarpeeksi. Vaikka minulle annettaisiin mitä. Olen kiittämätön kissa ja luulen olevani parempi kuin muut, vaikka oikeasti olen täysi paska ja mulla on liikaa kuvitelmia itsestäni. Kuten se, että olisin muka joku! Setätaiteilijan mitta siis täyttyi eilen. Se on pitkään yrittänyt olla jokin muu eläin kuin koira, mutta yhden Irish coffeen jälkeen se sylki päälleni kaikki mahdolliset loukkaukset. Olen ruma ja paha ja se ei panisi minua mistään hinnasta! Sen mielestä ei kukaan muukaan panisi!

Tähän asti ongelma on ollut lähinnä se, että se panisi minua millä hinnalla hyvänsä, mutta minä en vaan suostu. Ei paneta. Ei vittu paneta. Ja mitä enemmän mä kuuntelen niitä ja näitä ehdotuksia, sitä vähemmän mua panettaa. Olen kuunnellut pitkämielisesti selvityksiä näistä sen kieliasioista, nunnista joiden kasvot leviää hymyyn kun ne saa setätaiteilijan sisäänsä, siitä kuinka se voisi nuolla mutkin neitsyeksi ja kuinka mä en ollenkaan näe mitä mulle oikein on tarjolla. Mutta mua ei huvita. Mä näen mitä mulle on tarjolla ja se haisee patsulilta. Mä inhoan patsulia. Se ei kiihota mun sukupuoliviettiä. Se tappaa sen.

Mun mitta taas täyttyi siitä, ettei miehillä täällä ole mielessä kuin kaksi asiaa. Toinen on paneminen ja toinen on paneminen. On ihan sama mitä ne panee, kunhan ne panee. Ja niiden itsetunto on korkealla, usein korkeammalla kuin libido. Viimeinen keino saada nainen panolle, on lytätä se niin kiven koloon, ettei se muista mikä sitä löi ja se antaa sitten vahingossa. Se ei toimi muhun. Tajusin myös sen, että mun on turha yrittää selittää, että mun itsetuntoni ei ole kiinni siitä haluaako joku, tai ei kukaan, panna mua, vaan se koostuu ihan muista asioista. Sellaiset selitykset ei vaan mene läpi tai ainakin mua pidetään ihan vammaisena ääliönä. Että olisi jotain muutakin? Niinku mitä? Siis mitä?

On oikeesti kiva panna jotain pantavaa, ihan oikeesti on! Mutta sitä kivaa pantavaa on harvoin tarjolla myös täällä.

Mä puolustin kuitenkin itseäni ja sanoin, ettei mun tarvitse kuunnella tuollaista paskapuhetta ja solvaamista keneltäkään, jonka kuvittelin ystäväkseni. Ja että tiedän, etten mä ole mikään taivaan lahja, vaikka vähän kyllä olenkin joskus kun hyvin käy, mutta ettei mulla tulisi mieleenikään puuttua toisen ihmisen ulkoiseen olemukseen samalla vittumaisuudella kuin Setätaiteilija puuttuu minun olemukseeni. Enhän mä voi mitään tälle mitä mä olen! Mun on pakko elää itseni kanssa! Ei minään potentiaalisena ja kaikkia miellyttävänä panopuuna.

Mä lähdin pöydästä kävelemään. Teatraalisesti. Sanoin, etten halua nähdä sinua enää koskaan. Oikeastaan en halua nähdä ketään enää koskaan. Hyvästi.

Lopun yötä puhelimeni kilisi kahdenlaisia viestejä. Osa niistä oli pelkkää räksyttävää haukkua ja osa oli viestejä kuningattarelle. Voi Jeesus. Oikeesti. Jos se olisi joku johon olisin totaalisen kuumana, niin....unohtakaa koko juttu. Ei siltikään.

Mä myönnän kyllä olevani paha. Yhden sinnikkään sissin sain lopulta perääntymään sillä, että käskin sen jo lopettaa vonkaamisen. Vaikka se olisi viimeinen mies maailmassa en panisi sitä vaan panisin elukoita! Että se on mieskoira ja mä en voi sietää mieskoiria!  Tämä piti tehdä julkisesti ja koska meillä ei ole yhteistä kieltä, osallistui tämän lauseen selvittämiseen pöydällinen naisia ja miehiä, jotka tekivät tarkennuksia, ammuivat ja määkivät.  Niin kauan, että asia oli selvä. Mä kuolisin jos joku sanoisi mulle noin, mutta mä en ehkä roiku kenessäkään viikkokausia, seuraa sitä kuin koira, istu siitä kolmen metrin säteellä toljottamassa, mitä ikinä se onkaan tekemässä ja missä.

Mutta siis epätoivo ja toivo sentään. On pakko ihailla näitten miesten jaksamista ja rohkeutta.

Luulen, että mulla on puolessa vuorokaudessa ikävä tätä kaikkea kun lähden kotiin. Jos joku suomalainen mies, mieluiten joku eikoira prinssimies, haluaa ilmottautua pano kahville perjantaina niin mä suostun heti. Mullon teitäkin ikävä nyt ja puoli vuorokautta välitilaa on aina puoli vuorokautta välitilaa.

Mä luulin joskus, etten ole ollenkaan valikoiva ja panen kaikkea mikä liikkuu, mutta todellisuudessa mä taidan sittenkin olla nunna.