8/06/2013

Pari pikku juttua




Olen varmaan joskus valittanut kotimaista liikennekulttuuria. Suomessahan typerät jalankulkijat hyppäävät autojen alle suojatiellä ja työntävät sinne lapsensakin. Pitäisi tajuta, että kuski saattaa olla kännissä tai muuten niin hyvä kuski, että muitten kannattaa pysytellä pois suojatieltä. Ei oo tilaa kaikille.

Mulla kului täällä ainakin viikko, kunnes tajusin, että autoilija antaa aina tietä. Meni vielä viikko ja ymmärsin, että mun on turha jäädä kuikuilemaan suojatien kohdalla eri suuntiin. Autoilijat eivät käsitä, mitä se tarkoittaa. Sehän hidastaa liikennettä ja tekee siitä täysin sujumatonta, kun joku jää siihen katsomaan ensin oikeaan, sitten vasempaan ja sitten vielä oikeaan. Koko kylä pysähtyy ja kaikki huutaa ja tööttää.

Vielä viikko, niin mä tajusin, että todella moni ajaa täällä ihan kännissä. Tai kännissä plus kamoissa. Ne on niin edesvastuuttomassa kunnossa, että niitten on pakko varoa hulluna jokaista tielle leijuvaa lehteäkin, koska se voi olla joko hallusinaatio tai naapurin täti. Parempi vaan antaa sen jonkin mennä ensin. Aamuviideltä keskiverto bilettäjä ei ole ihan skarpeimmillaan, mutta ei ole välttämättä naapurin tätikään. Rantabileistä lähdetään silti aina omalla autolla pois. Kuka nyt kaiken bilettämisen jälkeen kävelisikään kilometriä tai kahta ja töihinkin on ehdittävä. Kukaan ei ole suomalaisittain umpikännissä, mutta käsittääkseni kukaan ei ole myöskään ajokunnossa.


Kännissä ajaminen ei ole mikään juttu, koska kaikki kuitenkin ovat täältä ja tämä on pieni paikka. Kaikki tuntevat toisensa. Sellainen selitys ei oikein aukea suomalaiselle.

Kännissä ajaminen on siis sallittua, koska kaikki tuntevat toistensa juomatavat ja kaikki ovat yhteisöllisesti noudattamatta lakia. Aamuöinen autoletka ajaa kohteliaan varovasti ja ne jotka ovat pahimmassa kunnossa, lähtevät viimeisenä. Poliiseja näkee päivittäin, autoilla, jalkaisin ja fillareilla, mutta kun autoletka lähtee, ei poliisia ole missään. Häveliäisyys ja yhteisöllisyys estävät puhallutusratsiat.

Pahimmillaan yhteisöllisyys on kateellista ja juoruavaa ja se sulkee pois kaikki muut paitsi samassa pöydässä istuvat. Sen jälkeen kun minulle sanottiin, että olen yksi meistä, olen päässyt sisään kirjoittamattomien sääntöjen maailmaan. Mä olen kuullut käsittämättömän määrän puolueellista paskapuhetta. Mitä enemmän kuulen sitä, sitä enemmän olen sisällä. Oikeastaan minua ei kiinnosta tietää, mutta meikäläisyys velvoittaa. Mun on valittava puoleni. Myös minusta puhutaan avoimesti.

Toisaalta perheet pitävät yhtä. Kylä on täynnä vanhoja mummoja ja pappoja, joita nuoret kuljettavat paikasta toiseen, istuttavat kahviloissa ja joiden hyvinvoinnista pidetään huolta. Ei ole kummallista nähdä koko suvun istuvan tuntikausia ravintolassa illalla. Mummot ja vauvat syötetään samalla tavalla ja kaikki tosiaan ovat yhdessä. Kenelläkään ei ole kiire mihinkään. Vaikka olisikin, on tärkeämpää vain olla. Se ei välttämättä ole sen kummempaa kuin neljän tunnin illallinen perheen kesken, mutta se riittää.

Ne joilla ei ole perhettä, ovat sitten osa jotakin muuta porukkaa. Minä olen jokin sekasikiö, mutta minullakin on täällä tavallaan perhe. Se tietää missä olen ja missä liikun, missä istun kirjoittamassa ja kenen kanssa, mihin aikaan. Ihmisillä on paikkansa ja reittinsä, ja kun jonkun päiväohjelma on tiedossa, se julkistetaan myös muille. Jos joku haluaa tavata minut, sen on vain löydettävä perheenjäsen, joka kertoo missä olen. Minulta ei kysytä haluanko jonkun satunnaisen Josén löytävän minut kesken töitteni. Olen vähän yrittänyt pyristellä vastaan, mutta se ei enää auta.

Mun perheeseen kuuluu jokunen kylähullu, muutamia papparaisia ja satunnaisia seurailijoita. Täällä on yksi nuorimies, joka tietää kaikkien kyläläisten nimet. Se on vihainen itselleen, kun ei muistanut nimeäni kunnolla heti ekasta kerrasta. En tiedä mitä vikaa sen päässä on, mutta täällä on ihan normaalia, kun on vikaa päässä. Ihmisistä vain todetaan, että tuolla on yksi sairaus ja tuolla on kolme. Kaikki jaksavat jutella sen kanssa muutaman sanan, hymyillä ja tervehtiä. Se kertoo myös minulle, mitä se on tänään syönyt, mitä musiikkia kuunnellut ja mitä aikoo tehdä seuraavaksi. Sen kielellinen kehitys on kohtuullisen jälkeenjäänyttä, mutta koska omani on vielä paskempaa, meidän on melkein helppoa ymmärtää toisiamme. Tuttavuus syntyy ensimmäisestä kerrasta kun tervehditään. Jos joku päivä unohdan sanoa päivää jollekin, kuulen siitä viiden tunnin sisällä. Perhe huolestuu, kun se kuvittelee, että jotain on nyt pahasti vialla ja etsii minut käsiinsä.

Setätaiteilija oli eilen aamulla leikkauksessa. Sen patterit vaihdettiin. Sillä on oikeaakin perhettä, mutta se soitti minulle kertoakseen, että operaatio sujui hyvin ja mä voin tänään mennä katsomaan sitä. Mä melkein itkin liikutuksesta. Setätaiteilija on mulle jotain veljen, isän, ihailijan ja parittajan välimaastossa olevaa. Avarakatseinen, sairaudestaan huolimatta eläväinen ja elämäniloinen ihminen.

Voi ei miten mun aivot tilttaa. Nyt on ihan kamalan kuumaa. Kuumempaa kuin silloin kun mittari huiteli jatkuvasti neljässäkympissä. Mutta nyt onkin ollut myrsky tuloillaan jo viikon. Se on aina manjana. Mut nyt se on ihan oikeesti ehkä jo manjana.

1 kommentti:

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...